keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Minä elän Anne Frankin elämää, mutta minulla ei ole salaista siipeä, minulla ei ole päiväkirjaa eikä minulla ole toivoa.

Siri Kolun Pelko ihmisessä (Otava 2013) on kirja josta on hankala kirjoittaa. Ei siksi että se olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen etten sulattamiseltani kykenisi sanomaan sanottavaani, vaan enemmän siksi että se ei saanut aikaan minussa paljonkaan pureskeltavaa. En odottanut paljoa, mutta jotain nyt kuitenkin. Onhan juoni tosi herkullinen silti - Pi-virus rantautuu hurjaa kyytiä Aasiasta länsimaihin, ja pikkuruinen Suomikin on pulassa ja menettää neljäsosan väestöstään. Silti ponnistellaan eteenpäin, otetaan kaaos haltuun, vaikka sitten joidenkin mielestä epäilyttävin keinoin. Sairastuneista ei haluta pitää melua, heidät kootaan Keskuksiin. Ja kun mitään ei ole tehtävissä, heidät suljetaan Luoliin. Pois silmistä - eli pois mediasta.


Tapahtuman keksiössä on aikaisuuden kynnyksellä oleva älykkään ja tunnollisen oloinen Pilvi. Pilvi huomaa oireet itsessään ja kaikkien järkytykseksi marssii suoraa Keskukseen, eikä tahdo olla tekemisissä perheenjäsentensä kanssa. Lopulta Pilvi löytää itsensä Luolasta, eikä yhteydenpito olisikaan mahdollista. Siinä missä Pilvin vanhemmat ottavat kaiken irti terapiasta ja tapahtuman hyväksymisestä, Pilvin veli, Petri, ei anna tapahtuman pysyä pois mielestään, vaan tahtoo pelastaa siskonsa.

Luolassa elämä on kuolemanpelkoista. Monet sairastuneet ovat ahtaasti suljettuina maan alle, tuntien itsensä unohdetuiksi. On pula ruuasta, pula tekemisestä, pula tilasta. Ikävä maan päällä olevia. Riidoilta ja riistoilta on turha yrittääkään välttyä. Elämä on tavallaan pysähtynyt, he vain odottavat mutta aikaa ei ole. Omaisuuttakin vain sen verran, mitä päällä tai taskuissa tai vähäisissä matkatavaroissa nyt sattui olemaan. Tulee mieleen Simon Lelicin Laitos ja Huxleyn Uljas uusi maailma. Ja kaikki nykyaikainen vampyyri/zombi-mässäily.

Varmasti tällä tarinalla on viihdearvonsa ja uskon ja toivon että nuoremmat ja muut kiinnostuneet löytävät sen äärelle. Itse olen yleensä myyty tämänkaltaisista dystopiatyyppisistä tarinoista, joissa Isoveli valvoo ja aina löytyy herkullinen salaliitto nurkan takaa. Tällä kertaa juoni vaan jäi liian löyhäksi. Kaipasin jotain yllättävää, en pelkkää viihdettä, vaan jotain mihin oikeasti tarttua, ja jota selvittää.

Kritisoitavaa löydän kyllä. Kieli ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, ja piste- ja kirjoitusvirheet laski tunnelmaa roimasti. Päähenkilöitä kohtaan en onnistunut tuntemaan empatiaa tai muutakaan suurta kiinnostusta. Aihe tuntui tässä kirjassa hieman loppuunkalutulta. Tapahtumat iski heti tajuntaan, ja faktoja tuotiin myöhemmin - mutta ei mielestäni riittävästi - esille. Jonkun mielestä se voisi toimiakin. En pitänyt siitä että juoni olisi tarjonnut niin paljon, mutta Luolasta ei tehty kuitenkaan niin älytöntä paikkaa kuin olisi voinut. Pihmisten kyvyistä ei otettu kaikkea irti. Olisi nyt voitu vähän mässäillä, kun oltiin sille tielle kuitenkin lähdetty.

West side storyn avulla saisi kai enemmän irti. Sitä kyllä jaksettiin siteerata.
Anteeksi. Ei ollut minun palani kakkua.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Pekka Hiltunen: ISO

Kun kaikkialla julistetaan sotaa lihavuutta vastaan, Annin mitta täyttyy. Nyt on ison ihmisen hetki kasvaa kokonsa mittaiseksi.

Pekka Hiltunen uskaltaa tuoreessa romaanissaan ISO (WSOY 2013) lähteä selvittämään läskeyden ydintä. Mainiota. Kerrankin estradille on saatu päähenkilö, joka ei täydellisyydellään vie koko tarinan uskottavuutta, mutta pystyy silti olemaan sankari. On ratsatettu pois sieltä mukavuusalueelta ja heitetty korusanat romukoppaan. Ollaan rehellisesti isoja, ollaan läskejä. Mutta ollaan jotain, mikä ei miellytä silmää. Jotain, mitä pitää muuttaa.




Anni Kantto on hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma.

Anni asuu Tampereella pienessä ja kipesti remppaa kaipaavassa yksiössä. Häneltä meni alta työ pikaruokamyymälässä, oletettavasti läskeyden takia. Asiakaspalvelijan kun pitäisi olla filmaattisempi. Näin ollen Anni muutti Helsingistä pois. Mitäpä sinne jäämään kun mieskin jätti. Ei kestänyt Annin ahdistusta. Anni kaipaa entistä työtään kirjastoalalla, jossa hän koki olevansa muutakin kuin läskiksi määritelty. Siellä hänellä oli työyhteisö, hän tiesi paikkansa, osasi vastata esitettyihin kysymyksiin, selvitti asioita. Edes kaksi korkeakoulututkintoa ei riitä, eikä sitä jaksamista paljon ole töitä etsimään muutenkaan. Masentaa. Annin ihmiskontaktit ovat kassaneitejä ja -poikia, ja heidän lisäkseen vierailulle putkahtaa hatturouva - yksiön vuokraemäntä, joka on kirjan suurin yllättäjä vivahteikkaana persoonana.

Miksi moniarvoisessa maailmassa lihavien syrjintä vain kiihtyy? Kuinka lihavuudesta on tullut sairaus, vaikka tilastot osoittavat muuta? Mistä lähtien vaaka on sanellut ihmisarvon?

Ajattelisin, että kirja on tarpeellinen. Vaikka sitten yhteiskunnallisesti ajateltuna. Se puhuu aiheesta, josta ei haluta kiistellä, koska ei nähdä mitään kiistelyn aihetta. Läski on yksiselitteisesti paha juttu. Kirja saa ainakin lukijan kyseenalaistamaan Iltalehden terveyspalstan uutiset, jos niitä nyt kukaan on kovin vakavasti koskaan ottanut. Ylipainoisia kohtaan on syrjintää, kaikki mikä puhuu sen vähenemisen puolesta, on mielestäni tärkeää.




Anni palaa mielessään useasti painonhallintaryhmään, joka muutti hänen tapaansa suhtautua ylipainoonsa. Hyvällä vai pahalla tavalla, sen saa kukin lukija itse päättää. Anni on siinä mielessä ihailtava, että hänelle ei kelpaa valmiit vastaukset. Hän kyseenalaistaa.
Kirjassa häiritsee toisto. Se on 413 sivua läskeydestä. Se on kuin tutkielma läskeyden vaikutuksesta ihmissuhteisiin ja psyykeseen, ja siihen mitä yhteiskunta siitä ajattelee. Se valitettavasti huutaa uskontoaan. Alleviivaa. Onneksi sentään monelta eri kantilta.

Kohti keveyttä. Kuinka kauniilta se kuulostaa, harmittomalta ja hyväntahtoiselta ja terveelliseltä. Aattelta, jota kukaan ei voisi vastustaa, kukapa ei haluaisi elämänsä olevan keveää? Kevyt on niin tätä aikaa. Ennen vaatteet ja huonekalut ja ruoat ja käytöstavat ja aatteet olivat suuria, raskaita ja jyhkeitä, nyt kaiken kuuluu olla mukana liikkuvaa, ilmaan nousevaa, ajatuksenohutta.

ISO syntyi Hiltusen vuosien aikana keräämistä lihavien ihmisten aidoista kokemuksista ja tutkimustiedosta. 

lauantai 23. marraskuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Hengissä, mutta taas vähän jälkijunassa. Suurin osa bloggaajista on kerennyt tämän teoksen kahmaista jo aikaa sitten siirtyen tuoreempiin uutuuksiin, ja onpa minullakin tästä viimeisimmästä lukemastani kulunut jo vähän liikaakin.

Työt ihan tosissaan muutti arkea. Tykkäsin herätä aamuisin ennen poikakaveria ja lukea idyllisessä hiljaisuudessa aamun tunteina. Kun suurin osa työstä on koneella istumista ja kirjoittamista niin eipä siinä töiden jälkeen ole halua nähdä mitään elektroniikkaa.

Puhumattakaan syysväsymyksestä.
Hhuh.

Tietääkseni tämä on aika ylistetty ja pidetty kirja. Toiveet oli ihan pilvissä kun aloitin siskon vinkattua tästä. En suoranaisesti pettynyt kuin ehkä vähän, mutta sitäkin enimmäkseen vain koska lukuprosessi oli niin hidas ja takkuileva. Sitä jo mietti että pääseekö koskaan sinne asian ytimeen.
Tarina alkoi kiinnostaa noin kolmanneksen luettua. Siinä kohtaa kirja tosiaan iski naamalle kuusnolla. Aina sitä haksahtaa siihen samaan juttuun kuin Kuudennessa aistissa, ja miettii että miten sitä ei taaskaan aavistanut yhtään.

Täytyy myöntää - ajattelinpa kirjasta mitä hyvänsä - Amyn hahmo oli riipivän ja kadehdittavan pelottava. Tosin lukemassani kirjallisuudessa tämä kyynisyys ja suuri epäluottamus ihmiskuntaan vähän häiritsee. Tokihan hyvistä asioista ei paljon keskustelua saada, mutta jos joku tietää kirjan jossa olisi edes suhteellisen terveitä suhteita, niin lukisin sen mielelläni.

Ilman mitään suurempaa syväanalyysiä: En pitänyt tästä kirjasta. Varmaankin aika henkilökohtaisista syistä. Silti suosittelisin. Luulenpa että kyse on paljolti siitä ettei mikään trillerikirja ole minua tähänkään asti sytyttänyt. Kaipaan tunnelmaa ja taiteellisuutta, sekä rehellisiä ihmisiä joiden sisälle pääsisi oikeasti kurkistamaan. Koskettavampaa näkökulmaa.
Toki juonta oli ajateltu enemmän kuin keskivertokirjassa, ja onnistuttu pitämään se jopa myös kasassa.

Ja sai tämä ainakin siinä määrin vainoharhaiseksi, että sitä ikään kuin jäi nyt odottamaan että milloin se oman parisuhteen luuranko tulee kaapista. Tunnenko tuon ihmisen, jonka kanssa asun? Samaan aikaan sitä toivoi että se Luuranko sitten tosiaan tulisi, eikä elämä olisi tätä yllätyksetöntä arkea jossa toisen henkilön askeleet pystyy jo ennustamaan.
Yllätyksiä ainakin, jos ei muuta.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille


Hei ystävät! Aloitin tällä viikolla työskentelyn eräässä mukavassa pienessä paikallislehdessä, joten lukemieni kirjojen lukumäärä luultavasti tulee vähän laskemaan. Ainakin toivottavasti saan sieltä töitä vähän pitemmäksi aikaa; työttömänä oleminen ei ole oikein oma juttuni, siinä tuntee helposti itsensä pelkäksi yhteiskunnan elätiksi ja taakaksi. Eikä tarvitse avata kuin iltasanomien kotisivu joka tulvii uutisia nuorisotyöttömyydestä, siitä kuinka paljon me maksetaan, ja kuinka hirvittävän paljon syrjäytyneitä jo on, ja syyllisyyslukemat nousee pilviin. Vaan enpä suinkaan kuluttanut työttömänäkään aikaani hukkaan, vaan luin paljon mieleenpainuvia kirjoja nyt kuluneen syksyn aikana.

Valitettavasti Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ei ole yksi niistä, vaikka juoni tarjosi valtavan suuret ainekset: Jacob on lapsuudessaan kyllästetty hurjilla ja uskomattomilla tarinoilla eriskummallisista lapsista, jotka asuvat kaukaisella saarella upeassa kartanossa, jossa aina paistaa aurinko. Tarinoita on kertonut isoisä, joka itsekin on viettänyt nuoruudessaan saarella aikaa, ennen sotaan lähtöään. Kun isoisä sitten kuolee verisesti hirviöiden käsiin, johdattaa hän viimeisten sanojensa kautta Jacobin samaiselle saarelle ottamaan asioista selvää.

Pettymys oli suuri, sillä metsästin tätä kirjaa varmaan vuoden verran, ja en meinannut uskoa onneani kun sen sitten käsiini sain. Upeat kannet, vielä upeammat valokuvat (niihin olin loppuun asti tyytyväinen) ja lupaava takakansiteksti, jossa kerrotiin teoksen olevan goottisävyinen fantasiaromaani. Koskaan en tietääkseni goottikirjallisuutta ole lukenut, mutta jotenkin ounastelisin ettei tämä ollut sitä. Jostain syystä luulin, että kyseessä olisi kauhukirja.

Kirjan päähenkilö Jacob on toki murrosikäinen poikakulta, mutta varsinkin alkumetreillä hänen käytöksensä ja ajattelukaavansa ovat niin häkellyttävän kermaperseisiä, että meinasin jo sen vuoksi jättää kirjan kesken. Hän on ökyrikkaiden vanhempien kasvatti, joka ei osoita minkäänlaista kiitollisuutta tai edes käytöstapoja vanhempiaan kohtaan, jotka kyllä yrittävät ymmärtää poikaansa. Kyseessä on tietysti fantasiaromaani jossa vanhempi-lapsi-suhteet ovat toisarvoisia, kun Jacob sitten lopulta pääsee hirviökartanoonsa hyppelemään, mutta en silti voinut olla ärsyyntymättä.

Goodreadsissa arvostelin tämän kahdella tähdellä viidestä, sillä tämä oli ihan okei. Jacobin käytös onneksi parani kirjan edetessä, vaikka ei hänestä mitään unelmavävyä leipoisi. Viihdyttävä tämä tietysti oli, ja siksi kahden pisteen arvoinen. Suomennos ei ollut parhaimmasta päästä, ja luulenpa että alkuperäiskielellä tämä tuntuisi aidommalta teokselta. Nopealukuinen kirja, jonka juoni oli kaikesta huolimatta kiehtova, vaikka henkilöt olisi voinut rakentaa uskottavammin. Kirjan kuvitus oli jo itsessään sen kahden tähden arvoinen, ja koko paketti sanalla sanottuna viihdyttävä. Ja enpä voi olla mainitsematta että itse Tim Burton on ohjaamassa tästä kirjasta elokuvaa. Burtonin elokuvien fanina, se on sitten aikanaan pakko nähdä! Toivottavasti hän saa näistä aineksista jotain lumoavaa aikaiseksi.

Eräs henkilökohtaisista lempparikuvistani.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu



Ennen kuin kerron mielipiteeni kirjasta, kerron vähän itsestäni: Välttelen uskontoaiheisia kirjoja yleensä kuin ruttoa. Mutta nyt, ensin Helioskatastrofi, ja nyt tämä. Minä itse olen kasvanut helluntaiuskoisessa perheessä, ja lapsuusvuosinani koin pientä ahdistavaa pakkosyöttöä. Puhumattakaan siitä, kuinka traumaattisena koin kokoukset, joissa oli kielilläpuhumista, riivaajat asuttivat ihmisiä ja mustat enkelit varjostivat kaikkea. Lapsuuteni perheen ongelmista tuntuu menevän myös suora lenkki uskontoon, joka oli pitkään minulle kuin kirosana. Kauan siis kävin sisäistä kamppailua tämän kirjan kanssa, että tartunko vai enkö. Loppujen lopuksi tämä kyllä kosketti, mutta ei henkilökohtaisella tasolla.

Olen tyytyväinen siihen, että kirjan takakansi ei spoilannut kokemustani. Kyseessä on Viljan ja Aleksin tarina, heidän perheensä ja menneisyytensä avaava. Vilja ja Aleksi samanaikaisesti inhoavat ja ihannoivat elämäntyyliään. Alistuen sille kuitenkin. Aleksi on pahoillaan kun ei saa vaimoaan lähelleen, sillä lapset ovat välissä tuomassa etäisyyttä, ja onhan Viljakin kadottanut kehonsa rytmin. Samalla kun Vilja on omenapiirakantuoksuinen äiti joka jaksaa ja jaksaa, hän on väsyneensurullinen. Se on alkutilanne, mutta se, mitä sen jälkeen tapahtuu, täytyy itse lukea.

Minulla meni yllättävän kauan lukea tämä kirja, sillä aina välillä piti pitää breikki ja itkeä. Mikä taas oli mukava kokemus, sillä kanavia avaavat kirjat ovat olleet viime aikoina vähissä. Rauhalan kirjoitustapa oli melankolisen toteava, rauhallinen, haikea ja ihmistä ymmärtävä. Kaikkea muuta kuin tuomitseva, tai edes kovinkaan kantaa ottava. (Itse pelkäsin juuri tuota, että kirja jäisi mustavalkoiseksi kuvaksi.)

Ja vähän off topic: Olen kotoisin erittäin pienestä ja kytyisestä Pohjos-pohjanmaan kylästä nimeltä Reisjärvi, ja siellä lestadiolaisuus näkyy vahvasti. Kesällä on suviseurat, joka meinaa sitä että kylän kahdesta kaupasta loppuu ruoka (ja kondomit) kesken. Silti suht sulassa sovussa ovat uskovaiset ja ei-uskovaiset pystyneet elämään, ja monesti oli kaveruussuhteita uskovaisten ja ei-uskovaisten kesken. Aivan niin tarkasti rajattua elämää ei tunnuttu minun nuoruusvuosissani heillä olevan, joskaan en kovin tarkkaa kuvaa heistä pystynyt ulkopuolelta piirtämään. Sanoisin silti, että Rauhala on uskottavuudessa päässyt aivan uudelle tasolle, yhtään paremmin ei olisi voinut heidän elämäänsä kuvata. Ulkopuoliset näkevät heidät juuri kuten kirjassa on sepostettu. Se tavallaan välillä hymyilytti: ne mopoautot ja marimekot.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helluntalaisuus ja skitsofrenia olivat ne avainsanat, jotka sytyttivät huomioni. Toiseksi ei jäänyt upea kansikaan. Odotin lukevani jotakin vaikuttavaa, lähes puhdistavaa.

12-vuotias tyttö löydetään Conradin, vanhan skitsofreenisen miehen luota, alasti vaeltelemasta. Tyttö on nimeltään Anna, eikä hän puhu paljoa. Conrad kiidätetään mielisairaalaan, ja tyttö sijoitetaan - kiireen vilkkaa - mukavaan perheeseen, mukavien ihmisten luo asumaan. Svenin ja Birgitan. Heillä on muitakin lapsia, poikia, joiden kanssa Anna tulee ihan hyvin toimeen. Anna on nätti nimi ja monet ovat kirjassa Annalle kauhean mukavia, joka minua taas jostain syystä ahdistaa. Annaa ei paljon kehoiteta puhumaan Conradin ajoista, ei pitämään yhteyttä isäänsä, tai muistelemaan. Mukava Birgitta-äiti onkin sittemmin vähän pettynyt, kun Annasta ei olekaan sellaiseksi pieneksi ja mukavaksi kopioksi hänestä itsestään. Hän ei saakaan tytärtä, jonka kanssa kokata ja neuloa olohuoneessa mukavia turisten. Mutta hän yrittää kestää!


En ole pettynyt, mutta tajusin odottaneeni jotain aivan muuta. Kenties jotain synkeämpää, ja vaikeammin lähestyttävää. Kirja ei valitettavasti täyttänyt odotuksiani. Jollain tapaa Anna onnistuu kirjan alussa jopa ärsyttämään kiittämättömyydellään ja etäisyydellään, vaikka ei toki siinä mittakaavassa mitä Birgitta-äiti. Uskonnon sekoittaminen tähän soppaan, jossa muutenkin pohditaan suuria mielenterveydellisiä kuvioita, tuntuu turhalta. Mutta onneksi, (en voi tätä kyllin korostaa), kirja muuttaa totaalisesti suuntaa osa kakkosessa, ja voikin olla, että se joka piti ensimmäisestä, ei pidä toisesta, ja toisinpäin. Syvälle tämä pääsee masennuskuvauksena, vaikka sitä ei alkuunsa uskoisikaan.

Kirjasta jostain syystä jäi kävin toivoton maku suuhun. Harmi. En suosittele sitä masentuneille, (en oikeastaan siis suosittele sitä itselleni), sillä se voi laukaista hyvin epämiellyttäviä fiilareita.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Swarupin Tyhjentävä vastaus (2005) ei ole minulle tuttu kirja, vaikka siihen pohjaakin elokuva Slummien miljonääri. Joka taas on varmasti suurelle yleisölle tuttu. Minulla oli omat epäilykseni kyseisestä elokuvasta, mutta ystäväni pitkällisten vakuuttelujen ansiosta tulin elokuvan katsoneeksi. Sen rakkaustarina oli ainakin valkokankaalle ohjattuna vaikuttava - ja siitä syystä kai tähänkin kirjaan tulin tarttuneeksi. Samankaltaista, vaikka tyystin erilaista, satumaista ideaa tässäkin kierrätetään, mutta minulle kuitenkin jotain uutta ja erilaista. 


Nuoren naisen koetukset on tavallaan paljon kertova mutta hieman harhaanjohtava nimi. Onhan tässä toki nuori nainen, Sapna Sinha, kodinkonekauppias, jolle intialainen, ökyrikas teollisuusmies tahtoo lahjoittaa imperiuminsa. Miksi? Ja onko liian hyvään tarjoukseen tarttuminen koskaan hyvä juttu? Imperiumi on Sapnan sillä ehdolla, että hän läpäisee seitsemän koetta. Sapna on kuitenkin kaikkea muuta kuin kokeiden armoille jäävä heikko nainen, vaan hän on kirjan toimelias ja urhea naissankari.

Kiehtovinta tarinassa on värien ja makujen ja kastien tuoksuva Intia. Ainakin sellaisena minä sen aina näen. Se oli ehkä se suurin syy, miksi tähän kirjaan tartuin. Ollessaan samalla erittäin epäuskottava ja ihmeellisten sattumien kirja, se on samalla myös mielenkiintoinen kulttuurikatsaus - eikä siksi lainkaan ajanhukkaa. Se sai kyllä ajattelemaan kaikkea sitä korruption ja elintasoerojen määrää mikä Intiassa vallitsee. Kirja ei pelkästään mainitse asioista sivulauseessa, vaan menee syvälle Intia ongelmien ytimeen. Sellainen on tällaiselle nuorelle, tietämättömälle länsimaalaiselle pullamössölukijalle varsin hyvä juttu.

Pidän Swarupin kirjoittamistyylistä, vaikka kunnia kai kuuluu kääntäjälle, joka on sen saanut suoamenkielelle väännettyä. On iloista ja kepeää. Fonttivalinta vain ei ehkä ole se selkein mahdollinen, ja loputtomat << ja >> -merkit repliikeissä tuo sitä epäselkeyttä lisää.

perjantai 20. syyskuuta 2013

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä


Ensimmäinen maailmansota on ohi, ja Tom on päässyt ehjin nahoin kotiin. Hän on mielissään rauhallisesta tulevaisuudesta eristyksissä majankanvartijana, ja onni on uskomaton kun hän törmää Isabeliin, josta sittemmin tulee hänen vaimonsa. Elämä ei kuitenkaan pysy niin kovin rauhallisena, sillä eräänä päivänä saarelle ajelehtii vene, kyydissään kuollut mies ja kolme kuukautta vanha pienokainen. Miljöönä Janus Rockin saari on ehkä mieleenpainuvin ja kiehtovin pitkään aikaan. On helppo kuvitella sen jylhyys ja kauneus, mutta myös eristäytyneisyys. Tapaturman sattuessa sieltä ei voi poistua nopeasti, posti kulkee kuukausia viiveessä, eikä sitä kuuluisaa ihmiskontaktia ole kuin miehen ja vaimon välillä.

En pitänyt Isabelin hahmosta liiaksi, vaikka kirjan luettuanne varmasti saatte tietää tekijät jotka vaikuttavat taustalla hänen ratkaisuihinsa. Tämä on kirja äidinvaistoista, ja paljon annetaan arvoa lauselle: Ymmärrät sitten kun olet itse isä/äiti. Minä en ole - siksikö jotain jäi ymmärtämättä? Kenellä on oikeus saada äidin titteli: hänellä, joka kasvattaa, vai hänellä joka on synnyttänyt? Ja onko lapsensa puolesta valmis uhraamaan aivan mitä vain? Ja onko se oikein?

Kyseessä on Stedmanin esikoisromaani, vaikka hän kirjoittaakin kuin vanha tekijä, ainakin maisemakuvausten osalta. Kirja on kirjoitettu romantisoiden mutta repliikit ovat välillä onton oloisia. Kieli on minun makuuni vähän turhan kaunistelevaa, vaan minä kun en paljon romantisoinneista tykkää muutenkaan, älkää antako tälle kommentille liikaa painoarvoa. Muutoin tässä on tunnelmaa vaikka toisille jakaa. Myös Stedmanin aiempi työ asianajajana heijastelee taustalla, samoin kuin elämänkokemus.

lauantai 14. syyskuuta 2013

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa


Hervottoman hauska! Ja en todellakaan sano niin liian usein. Koko kirjan ajan minulla oli sellainen toispuoleinen virne naamassa ja välillä täytyi tirskua ihan ääneenkin. Kyseessä on siis läpileikkaus Holden Caulfieldin elämästä. Jokseenkin sattumanvaraiselta tuntuvasta kohdasta. Holden ei pysy asiassa, eikä sisällä kouluissa. Ei Holden tyhmä ole, mutta Holden ei teeskentele, hän vihaa teeskentelyä varmaan eniten kaikista. Jaan siis päähenkilön kanssa paljon yhteisiä ajatuksia, en vaan kuolemaksenikaan osaisi ilmaista niitä yhtä tarkkaavaisesti tai muutenkaan tavalla, että se jotakuta kiinnostaisi vielä puolenvuosisadan jälkeen. Holden on hyvää tarkoittava, lahjakas kirjoittaja, vähän reppana, eikä paljon välitä teeskennellä tykkäävänsä mistään koulusta. Huonostihan siinä tietysti käy. Tämä on teeskentelijöiden maailma, eikä todellakaan voi aina tehdä kuten tykkää.

Kirjoittamistyyli on persoonallista, rasittavaa mutta nautinnollista luettavaa. Tai jotain. Se on puhekielistä ja näin ollen paljon luotetaan siihen että Holden on kiinnostava. No, Holden on kiinnostava, myönnetään. Se on joko niin, tai sitten ei luultavasti lämpene tälle kirjalle. Ja jos nyt annoin vahingossa sellaisen kuvan, etteikö tässä kirjassa olisi syvyyttä, niin se on väärä kuva. Tässä on paljonkin tarkkoja kommentteja maailmanmenosta, ja sitten vielä sitä rakkautta. Holdenia elämä tässä vähän potkii päähän, ja sitä kautta yleensä syntyy syvällistä luettavaa. En kuitenkaan spoilaa tämän enempää!

Sieppariin ruispellossa tuli tartuttua siitä yksinkertaisesta syystä, että sen on niin moni muukin lukenut. Pakko kai se on. Jostain syystä kuvittelin että kyseessä olisi joku vaikeaselkoinen eepos, kuten klassikot yleensä ovat. Pyydän anteeksi. Muuten minulla ei ollutkaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen kirja on kyseessä.


Sieppari juontaa nimensä Robert Burnsin runosta Comin' Thro the Rye. Sen voi lukea muun muassa Wikipediasta, johon on linkki tässä.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt


Juonien määrä on rajallinen. Kiinnostavaa on se kuinka ne kerrotaan.

Säkenöivät tytöt on Lauren Beukesin kolmas romaani, mutta ensimmäinen suomen kielelle käännetty. Luovaa kirjoittamista opiskelleen Beukesin toinen romaani Zoo City palkittiin Arthur C. Clarke-palkinnolla, ja Säkenöivistä tytöistäkin on suunnitteilla elokuva. Voiko se tarkoittaa muuta kuin sitä, että kyseessä on kansalliseen kuuluisuuteen nouseva scifi-kirjailija?

Vuonna 1931 Harper Curtis löytää avaimen Taloon. Talosta hän löytää säkenöivien tyttöjen nimet, ja tietää heti mitä täytyy tehdä. Talon kautta hän voi siirtyä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, ja juuri se tekee hänestä saavuttamattoman murhaajan.Tapahtumapaikkana Talo Chigacossa on kiehtova ja täynnä ihmettelyn aihetta. Se myös tuo Scfi-ainekset kirjaan, vaikka muutoin kyseessä on vahvasti perinteinen trilleri ja takaa-ajo.

Yksi Harperin uhreista on poikkeuksellisen suuressa valokeilassa: Kirby Mazrachi! Hän on yhtälailla säkenöivä kuin muutkin tytöt, mutta hän on saanut enemmän persoonaa ja sanavalmiutta. Kirby on ainoana selviytyt Harperin hyökkäyksestä, ja valmistelee nyt vastahyökkäystä. Ensin on vain otettava selvää, kuka tuo mystinen, linkuttava mies on. Hän tutkii ja toimittaa kuin vanha tekijä, ilman minkäänlaista aiempaa kokomusta, mikä on joko nerokasta, tai sitten vähän epäuskottavaa.
Valitettavasti kirjan juonesta puuttuu se jokin, mikä saisi sen kiinnostamaan muitakin kuin uskollisia trilleri-faneja. Sarjamurhaajapäähenkilön persoonassa on vajautta, sen kolhuja ja taustoja olisi saanut vapain käsin tuoda enemmän esille. Murhat kompastelevat omaan nokkeluuteensa ja hyvin pian alkavat toistaa itseään. Tämän seikan vuoksi lukija ei tunne suurta empatiaa uhreja kohtaan. Taustahenkilöitä tämä kirja on tupattu täyteen: eihän se niin voi mennä, että jokaisessa uudessa luvussa tuntuu tulevan joku uusi henkilö, johon lukija tutustuu?

Myöskin olisin toivonut edes scifimäistä, mutta uskottavaa selitystä säkenöinnille. Mitä se sitten loppujen lopuksi olikaan? Miksi juuri kyseiset tytöt? Talosta, joka oli kirjan kiehtovin elementti, otettiin kaikki irti vasta loppumetreillä, mikä sai lukijan odottamaan kliimaksia, joka ei ollut välttämättä mikään hekumallisin.  Kirjan parasta antia on ehdottomasti sen ajassa hyppely, vuosien 1931 ja 1992 välillä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Onnen ja hyveen salaisuus onkin juuri siinä, että jokainen pitää siitä, minkä on saanut tehtäväkseen, lausahti johtaja opettavaisesti. - Koko olouttamisen tarkoituksena on totuttaa ihmiset rakastamaan väistämätöntä yhteiskunnallista kohtaloaan.


Vuonna 1932 ilmestynyt scifiromaani muistuttaa idealtaan hiljattain lukemaani nuortenkirjaa Hän joka ei pelkää (Reeta Aarnio, 2013). Sen dystopinen juoni on hyvin samankaltainen. Ihmisten elämä on tarkoin valvottua ja ennaltamäärättyä. Lapset syntyvät koeputkissa ja heidän tulevaisuuden tehtävänsä on jo suunniteltu juuri heille sopivaksi. Kaikki on pyritty automatisoimaan eikä häiriöitä synny. Tai jos syntyy, onnellisuushuume soma, tuo takaisin tasapainoon. Kuitenkin kaukana kaikesta asuu villi-ihmisten reservaatti, jossa on vielä epäjärjestystä jäljellä. Ihmisillä on siellä vapaus ja valinnanvaikeus. Niiden mukana tulevat sairaudet, tuskalliset kuolemat, isät ja äidit, raskaat työt - ja muut 'normaali'elämän haittapuolet.

Uljas uusi maailma iski itseironisella nimellään minuun, joka en tästä yhteiskunnasta paljon perusta. Ja mikäs sen parempi tapa lievittää lauantaiaamun morkkista, kuin anarkia. Yleensä kiertelen tällaisia kirjoja kuin kissa kuumaa puuroa, vaikka hattua nostankin. Pelkään kai paljastavani vain oman tyhmyyteni: Mitä minäkin muka luulen tietäväni kirjallisuudesta tai sen klassikoista tai kulttiteoksista - tai olen niistä mitään sanomaan.

Vaan, millaista on elämä maailmassa, jossa Ford on jumala? Ihmisillä on enemmän kuin yksi kumppani, sillä kaikki ovat kaikki varten, ja niin on kai sitten hyvä. Heidät on jaoteltu - tai jalostettu koeputkissa - alfa-, beta-, gamma-, delta- ja epsilon -ihmisiksi. Alfat on luonnollisesti oloutettu viisaimmiksi. Lapset saavat, tai heidän kuuluukin olla, avoimen seksuaalisia. Varsinaisesti ihmiset eivät ole tunteettomia, mutta tasaisen onnellisia ja intohimoja välttäviä.

Mitäpä Huxley itse sanoisi tästä maailmasta jos sen nyt näkisi. Ollaanko me alistuttu tieteen ja tekniikan orjuuteen? Tietääkö isoveli liikaa, ohjaillaanko meitä tietämättämme, ollaanko me vielä vapaita? Halutaanko me ollakaan? Sellaista ei voi kaivata, minkä olemassa olosta ei tiedä. Omasta mielestäni ihmismieli ei kuulu kloonattavaksi tai liukuhihnatuotantoon, mutta tieteen kehitys sinänsä ja hieno osoitus aivojemme ihmellisyydestä. Vaikkakaan en tätä ihmisyyttäkään nyt niin paljon fanita.

Mistä tulee tämä kumma pelko tieteen edistystä kohtaan? Uljas uusi maailma tuntuu huutomerkin muotoiselta varoitukselta, Huxley yrittää kai sanoa, että näin on käymässä, muuttakaa suuntaa.

Ikävä kyllä, kirjan kieli tuntuu värittömältä ja takkuiselta lukea. Ideasta ja tarinasta pidin muuten, mutta jos sivuja olisi ollut tuplasti enemmän, olisi lukeminen kääntynyt turhauttavaksi. Hyvästä ideasta huolimatta.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Petri Karra: Pakenevat unet


Nastan tarina menee näin: Äiti on narkkarinisti, joka ei kykene lopettamaan pistämistä tai huolehtimaan lapsistaan. Nasta on 14-vuotias poika, joka huolehtii 7-vuotiaasta siskostaan Nadjasta. Rahat hän saa pöllimällä ja myymällä sitten tavaraa eteen päin. Suurin huolenaihe on sossutädit, jotka yrittävät saada lapset huostaan. Nasta on ihastunut naapurintyttöön, kauniiseen Veeraan, mutta olosuhteet tekevät heistä kuin Roomeon ja Juulian. He kohtaavaat dramaattisesti, ei ole aikaa tutkia toista, täytyy kantaa vastuuta kuin aikuinen. Ja onhan siinä se toinenkin mutta: Veeran äiti on kyttä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpas synkkä stoori. Ja tuttu. Niin usein kuultu ja nähty. Seuraako tästä nyt vain ylidramatisointia, tai tuoko tämä kirja minulle vain pahaa oloa. Vaan kun ei! Väärässä olin. Pakenevat unet on yltiösurullinen, mutta se ei haittaa. Nastaa ei voi olla rakastamatta. Tapa, jolla hän suojelee pientä siskoaan kovalta elämältä, narkkareilta ja pahoinpitelyiltä -- siihen en edes minä ollut varautunut. 

Nasta ei pysty nukkumaan. Hän pakenee luomaansa fantasiamaailmaan, Pakeniviin uniin. Se on hieno vertauskuvallinen tapa käsitellä unettomuutta, syyllisyyttä, raivoa ja häpeää, kaikkea sitä painolastia mitä hän tuntee itseään ja maailmaa kohtaan. Ikävä sinänsä, että Nahukin ja Veronican tarinaa tulee kuin pikaluettua - sitä vai odottaa, että estradille pääsisisi taas Nasta itse.

Nastan tuska kävi ainakin minuun käsinkosketeltavan kipeää. En voi olla  ihmettelemättä, kuinka 14-vuotias poika vetää niin luovia tarinoita, tai saa kärsivällisyyttä hoitaa siskoaan niin rakastavasti ja hellästi -- kenties paremmin kuin monikaan isä tuplasti vanhemmassa iässä. Hän hoitaa kauppareissut, tiskaa, halii, nukuttaa uneen tarinoillaan, ja valaa uskoa pikkusiskoonsa. Olisipa minullakin tuollainen nasta veli!

En erityisemmin pitänyt loppuratkaisusta. Ellei sitten ole tulossa jatko-osa. Jos on, niin siihen mielelläni tutustuisin.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Davide Enia: Maan päällä

Sisilialaisperheen poika kiipeää nyrkkeilykehään ensimmäistä kertaa yhdeksänvuotiaana. Palermon rähjäisillä ja väkivaltaisilla kujilla varttuneeseen poikaan kohdistuvat suuret odotukset; jonakin päivänä hänen olisi voitettava kansallinen mestaruus – saavutus johon hänen isänsä ja setänsä eivät koskaan yltäneet. Siltala

Se, joka elää pelossa, tietää ensimmäisenä milloin on syytä säikähtää.

Davidun elämä on Sisilian kaduilla vaarallista ja väkivaltaista, mutta omalla tavallaan suojattua. Rosario-ukki ja Umbertino-isoeno pitävät siitä huolen, ja jossain määrin myös kannustavat poikaa tappelemaan. Onhan se toki niinkin, että vain vahvat selviävät. Davidu ei ymmärtääkseni elä mafiasuvussa, mutta suku yhtäkaikki pitää hänestä huolta erityisellä tavallaan. Davidun isä on ollut loistava nyrkkeilijä, liikanimeltään Paladiini, ja ukki tahtoo leipoa pojasta Italian mestarin. Davidu itse saa ystävältään lempinimen Runoilija. Jos häntä nyt voi Gerruson ystäväksi sanoa - jokainen sen päätelkööt itse.

Davidu on nuori poika, alussa yhdeksän, ja lopussakin vasta kolmetoista. Silti rakkaus Ninaan on kunniallista ja kaunista luettavaa. Hän on ikäisekseen oikeinkin kypsynyt tapaus. Kuten varmaan suurin osa tuon ajan sisilialaisista. Kyseessä kun on kovanahkainen, sodan, mafian ja fasismin kanssa kamppaillut kansa, joka on oppinut ettei ulkopuolisiin ole liioin luottamista. Poliisia kutsutaankin nimellä paskalakit. Väkivaltaa kirjassa on niin paljon ja niin monenlaisissa muodoissa että siihen ehtii turtua, ja lopulta se vaikuttaa itsestäänselvyydeltä. Sitä on kaduilla, kapakoissa, lasten leikeissä, nyrkkeilyaitioissa, tai muuten vain.

Aiheena nyrkkeily ei minua henkilökohtaisesti kiinnosta. Kunhan nyt ajattelin sivistää itseäni Sisilian historiakatsauksella, eihän siinä mitään menettääkään voi olla. Yllätyin positiivisesti. Enian kerronta on rauhallista ja elokuvamaista, dialogi aidon oloista, ja tunnelma kuin muistelmissa. Ei voi olla huomaamatta että kyseessä on taitava kirjoittaja. Yllätyin myös kirjan koskettavuudesta, sillä sellaistakaan en todellakaan odottanut. (Siitäkin syystä tästä on hankala kirjoittaa - kuten yleensä niistä kirjoista, joista on pitänyt.)

Naiset ovat kirjassa taka-alalla, suojeltavia, heikompia, ja useimmiten he harjoittavat ammattinaan prostituutiota. Ei naisia tyhminäkään pidetä. Maailma nyt vain on miesten. Kirjassa puhutaan yllättävän paljon rakkaudesta, ja hyvin arvostavaan sävyyn. Siinä on takakansi oikeassa, että rakkaus todella pulpahtaa esiin yllättävissä muodoissa ja paikoissa.


Rakastaminen ja onni eivät ole sama asia, ja yleensä ne kiertävät toisensa kaukaa.

Alkuteos: Così in terra
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen


 

maanantai 2. syyskuuta 2013

Simon Lelic: Laitos


Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan ja viedään kuulusteluihin. Tapaus herättää suuria epäilyksiä vaimossa, Juliassa, sillä hänelle ei kerrota mistä syystä hänen miehensä on pidätetty -- tai missä hän edes on. Näin ollen Julia turvautuu liberaalin verkkolehden toimittajan apuun, ja yhdessä he alkavat setviä salaliittomaista juonta. Terrorilain nojalla brittihallitus voi vangita ihmisiä hatarin perustein ja määrämättömäksi ajaksi; näin ovat äänestäjät itse halunneet. Medialle hallitus perustelee  pidätyksiä tappajaviruksen aisoissa pitämisenä - vaikka sitten ihmisoikeuksista välittämättä.

Vankien kohtelu on Laitoksessa äärimmäinen epäinhimillistä ja tuo mieleeni - jos nyt ei keskitysleirit - niin ainakin Guantanamon vankileirit, joihin kirjassa viitataankin. Lopusta löytyykin oivallinen lainaus:

Tämä on tarina, joka on kerrottava,
ettei se koskaan toistuisi;
ei missään, ei kenellekään.
Randy Shilts: And the Band Played on (1988)
Oi voisimme oppia jotain historiasta!

Aluksi oudoksuttaa, kun sympatiapisteitä jaetaan pahispäällikkö Gravesille. Hänellä on huonot välit vaimoon ja tyttäreen, ja uniongelmia. Ihmekös tuo! En toki usko mustavalkoisuuteen, mutta en myöskään paljon Gravesista välitä. Gravesin alaiset eli vartijat uskovat todellakin olevansa lain ulottumattomissa ja puolijumalia: toisin sanoen joukkosokeutta on liikkeellä, ilmeisesti, sillä tuskin kukaan laumasta erotettu toimisi yhtä julmasti? 

Ironinen hyvä asia on se, että kirjan tarina ei kuulosta uskomattomalta, vaan valitettavan mahdolliselta. Ainostaan takaa-ajokohtaukset menevät hieman yli. Tarinansa vuoksi tämä on mielestäni oikein hyvä kirja, sillä ihmisoikeuksista on syytäkin herättää keskustelua. Mistään veretseisauttavasta tässä nyt ei omalla kohdallani ollut kyse, vaikka takakansi sellaista lupaili. Trillerinä se on yllättävän lyhyt ja nopealukuinen, vaikka aiheesta olisi varmasti saanut enemmänkin irti.

lauantai 31. elokuuta 2013

Stefan Spjut: Staalo


Staalot ovat saamelaistarujen peikkoja. Isoja, pelottavia olentoja, joiden kuvia noidat piirsivät rumpuihinsa. Hölmöjä ja hankalia. Persoja ihmislihalle. 

Vuosia sitten pieni Magnus-poika viedään äitinsä valvovan silmän alta kun he ovat mökkeilemässä lapissa. Äidin mielestä kyseessä on peikko, mutta häntä ei luonnollisesti uskota. Magnuksen mysteeri nousee uudestaan päivänvaloon, kun toinenkin poika katoaa samankaltaisissa olosuhteissa.

Susso Myren, peikkoharrastaja, tutkii mahdollista peikkohavaintoa Mattiaksen isoäidin luona. Muutama päivä sen jälkeen Mattias katoaa. Kaikkien onneksi Susso on onnistunut asentaa riistakameran, johon hän on saanut tallennettua kuvan peikosta; tai ainakin jostain eriskummallisen näköisestä hahmosta. Kuvan henkilöstä tulee myös poliisin pääepäilty. Susso, kuvansa ja mielenkiinnon kohteidensa vuoksi, tuntee olevansa pakotettu osallistua Mattiaksen etsintöihin, ja siitä taas eivät sieppaajat luonnollisesti pidä. (En kuitenkaan halua liikaa valottaa juonta, sillä dekkarimaisesta kirjasta kun on kyse, niin juuri juonipaljastukset ja käännekohdat ovat tarinan ydin.)

Välillä karkasi ajatus, sillä teksti on yksityiskohtaisesti maisemia kuvaavaa, eikä dialogia ole juurikaan. Kirjailijalta vaatii paljon, että saa pidettyä tarinan kasassa ja kiinnostavana kun sivuja on päälle 700. Jossain 500 sivun tienoilla alkaa pituus käydä vahingoksi, mutta kesken jättäminen on kuitenkin mahdoton ajatus, sillä lukijan on pakko saada tietää että miten tämä kaikki oikein päättyy. Susson matkassa on viihdyttävä reissata, hän kun tapaa monia mielenkiintoisia tyyppejä, ja juoni paljastuu  niiden kautta herkullisen hidastempoisesti. 
Kirjassa ei juurikaan kauhistella lapsiryöstöjä, mutta ainakin itsellä tulee mieleen mediassa liikkuneet vastaavat tapaukset ja tutkielmat siitä, kuinka ihmismieli sopeutuu jos vain täytyy. Mitä nuorempi, sitä parempi ja vahingollisempi juttu on kyseessä. Ja aivopesu on ehkä helpompaa. 
Ensimmänen ajatukseni tästä kirjasta oli, että tämähän on täydellistä hämärien syysiltojen teekuppilukemista. Sitä tämä olikin. On kiva kun saa pidellä tällaista oikeaa kirjaa käsissä, varsinkin pokkareiden ja muiden vähän lyhyempien teosten jälkeen. Peikkofani en ole, ja siksi epäilytti tähän tarttua, mutta onneksi kirja ei todellakaan sitä vaadi. Plussaa kirja saa upeasta graafisesta asusta, joka on tunnelmaltaan juuri kirjaan sopiva. Miinusta siitä, että kirja vilisee henkilöitä, ja välillä on hankala hahmottaa että kuka nyt on kukakin, tai edes sitä että kuka nyt on pahis ja kuka ei. Niistäkin piti pitää muistiinpanoja ettei vain unohtaisi. 
Ymmärrän hyvin että miksi moni on tästä pitänyt, mutta itse odotin jotain enemmän. Suurempaa ja kauheampaa mysteeriä, kai. 


sunnuntai 25. elokuuta 2013

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali



Pyöreine pohkeineen hän olisi voinut olla jonkinlainen aikamme sankari. Mutta hänpä oli juuri päättänyt tehdä itsemurhan. Siinä vasta sankari! Hänessä oli aimo annos teatraalisuutta, joten hän oli valinnut metron. Kaikki tietäisivät hänen kuolemastaan, ja tapahtuma olisi kuin sellaisen elokuvan lehdistönäytös, josta tulisi floppi.

Hector on mies joka tahtoo kuolla. Hänellä on pahanlaatuinen keräilypakko-ongelma. Coctailtikkuja, rintamerkkejä, postimerkkejä... Kunnes eräänä päivänä hän törmää (ranskalaiseen tapaan) kirjastossa Brigitte-nimisen neidon, ja huomaa että heillä kahdella on paljon yhteistä. Rakkaus parantaa, tuumii Hector, sillä hän ajattelee pääsevänsä nyt yli keräilyhistoriastaan. Vaan kun Brigitte eräänä päivänä pesee kyyhkyläisten ikkunat, Hector huomaa nauttivansa siitä neuroottisen eroottisella tavalla. Hän asentaa kameran jolla kuvata vaimonsa ikkunanpesuja, joka taas syöksee juonen outoihin kiemuroihin. 

Niinpä. Aina välillä törmään tällaisiin lyhykäisiin kirjoihin jotka herättävät paljon kysymyksiä. Mitä lajia tämä edustaa? Mistä tämä yleensä kertoo? Ja tärkeimpänä kaikista: Miksi tämä surullinen mies tahtoo niin kovasti kuolla kirjan alussa? Miksi minulle tulee mieleen ranskalainen mykkäkomedia, joka on melankolinen, eikä juurikaan hauska, mutta ei synkkäkään, enkä aivan osaa selittää miksi sitä katson, mutta silti se on nähtävä.

Vaikka en tästä pitänyt, löydän tästä jotain hyvääkin. Kieli on erittäin nokkelaa. Outouksien ylilyöminen on toimiva ratkaisu. Kaiken kukkuraksi lukijaa kiinnostaa psykologisessa mielessä, miksi Hector on sellainen kuin on. Mikä on keräilyneuroosin syntymekanismi. Sillä niitä vihjeitä tämä kirja viljelee paljonkin. Masennus- ja itsemurha-aikeista huolimatta tämä on kuin kevyt novelli jonka voi lukea odotellessaan.

Muutaman nopean blogivilkaisun jälkeen tulen siihen tulokseen, että Vaimoni eroottinen potentiaali ei ole sytyttänyt moniakaan. Eipä juuri minuakaan? Sehän on perinjuurin ranskalainen, siksikö? Runollinen ja nokkela tämä on eittämättä, mutta nymfomaanisuus ja outous tulevat häiritsevinä tekijöinä esille. Aivan kuin kirja ei tietäisi kumpaa se haluaa olla, runollinen vai ylieroottinen, jostain syystä molemmat ei tähän sovi. Myöskin Hectorin ja Brigitten rakkaus tuntuu kummalliselta, aivan kuin Hector olisi pelkkä kuori ja Brigitte virheettömyydessään aivan liian täydellinen kumppani. 

Viattomuuden kohdatessaan ihminen kohtaa elämän, jota ei elä.

torstai 22. elokuuta 2013

Jari Tervo: Layla

Surullisia silmiä riittää.

Ei liian Tervomaista, sanoi poikaystäväni, kun häneltä tämän lainaksi sain, ja nyt mietinkin että mitä hän sillä kommentilla tarkoitti. Tämä kun on ensimmäinen ja ehkä myös viimeiseksi jäävä Tervokirja jonka luen. En tiedä mitä odotin. En oikein mitään. Hankala muodostaa mielipidettä. Vieläkin pähkäilen, että pidinkö vai enkö. Tavallaan kylmäksi jättävä kirja vaikka aiheiltaan törkeän karu. Monissa kohdissa tunsin samaistuvani Tervon nokkeliin ajatuksiin suomalaisuudesta, vaikkakin ne vähän kärjistettyjä olivat. Layla on kirja, josta on hankala keksiä enää paljon uutta sanottavaa; niin keskusteltu kirja se on. 

Käydääs nyt vielä se juoni läpi: 15-vuotias kurdityttö Layla naitetaan aviopuolisolleen jo kehdossa. Hääyö ei mene suunnitelmien mukaan kun Layla ei vuoda verta kuten kunnon tytön kuuluisi. Näin ollen surmansa saa naapuri Ibrahim (huokaus), josta tehdään syntipukki kun joku nyt on pakko saada teosta tilille. Layla odottaa sama kohtalo, mutta hänen onnistuu paeta veljensä Nasirin turvin eurooppaan, jossa hän joutuu parittajan kynsiin. Layla on avaintarina, mutta ei ainoa tarina. Syvyyttä tuo alkoholisti-Helena, joka toimii Laylan kanssa samassa talossa prostituoituna, sekä sydämellinen ja myöskin kovia kokenut Tamara josta tulee Laylalle kuin oma sisko. Layla on lapsenukoisen koskettava hahmo jota haluaisi itsekin suojella ja lohduttaa monessa kohdassa.

Tekisi mieli sanoa, että hienoa. Mukavaa että uskalletaan tarttua aiheeseen, jota moni ajattelee mutta ei ääneen. Tavallaan mielenkiintoista. Välillä nimittäin unohtaa lukevansa suomalaisen kirjoittamaa kirjaa, sillä mielestäni niin hyvin on Tervo paneutunut kurdikulttuuriin. Kun en itse tunne kyseistä kulttuuria juuri lainkaan, on hankala oikein sanoa juuta tai jaata. Taustatyötä on joka tapauksessa tehty. Jotenkin vain tuntuu epäuskottavalta ja melkein väärältä että suomalainen uskoo tietävänsä näinkin paljon. Onko hänellä oikeutta arvostella? Toisaalta arvostelun kohteena on myös suomalainen kulttuuri. Me olemme sovinistisikoja, muukalaisvihan korventamia byrokraattipaskoja joilla ei ole mitään yhteisöllisyyden ripettäkään jäljellä. 

Mikäpä ärsytti? Mustavalkoisuus. Miehet tuntuivat olevan poikkeuksetta pahoja tyyppejä. Rikollisia, vaimonhakkaajia, parittajia. Valona pimeässä on Laylan Nasir- veli joka vetää sympatiapisteet taitavasti kotiin. Kovia tarinoita. Yhteen pötköön tätä ei voinut lukea, välillä täytyi rauhoitella itseään ja muistuttaa, että kaikki on jees. Luojalle kiitos kun en ole yhdessäkään noista suhteista mitä kirjassa oli. Mutta summasummarum: feministinen kirja, mikä ei sekään haittaisi, ellei tämä muuten jäisi aika latteaksi.

perjantai 16. elokuuta 2013

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää


Kiitetty fantasiakirjailija Reeta Aanio kritisoi ihmiskuntaa dystopia-tyyppisellä uutuuskirjallaan Hän joka ei pelkää. Sain tämän arvostelukappaleena Otavalta ja luultavasti muuten en olisi tähän törmännytkään. Kyseessä kun on nuortenkirja, mutta kyllä tämä menee oivallisesti aikuisempaankin makuun.

Kirjassa kaksi hyvin erilaista maailmankuvaa joutuu vastakkain ja törmäys on kohtalokas molemmille. Nuori atavaanipoika nimeltä Kirai, hän-joka-ei-pelkää, aiheuttaa tahattomasti pienen siskonsa kuoleman, ja hänen yhteisönsä lähettää hänet rangaistuksena viimeiselle matkalle varjojen maahan ajelehtimaan ruuhella. Kirai ei ajelehdikaan maailman päähän, eikä portinvartijoitten luo, vaan jonnekin vielä kummallisempaan paikkaan, sivistyneeseen yhteiskuntaan.

Vaan onkohan sittenkään näin? Nimittäin, haluatko itse asua maailmassa, jossa kaikki on ennalta määrättyä ja hyvin rajoitettua. Ihmisiä tarkkaillaan syntymästä asti sirujen avulla ja uraluotsi kertoo heille tulevan ammatin ja puolison. Vaihtoehtoja on rajallinen määrä ja toisinaan ei juuri lainkaan. Kaikki poikkeava on väärin ja eliminoitava, ihmisten geenit ovat täydellisiä, sairauksia ei ole, onnettomuuksia ei tapahdu, ihmiset eivät saa liikkua vapaasti maassa, ja säännönvalvojat saavat tiedon kaikesta mitä ihmiset tekevät.
Sellaisessa yhteiskunnassa elävät Asisi-tyttö ja Rei-poika jotka ystävystyvät Kirai-pojan kanssa. Kiran yhteisö on heidän silmissään kiehtova; täynnä perinteitä ja tarinoita, vaikkakin elämä on alkeellista ja seuraavan aterian eteen on tehtävä paljon töitä.

Pelko on suuri motiivi kirjassa, ja se sekä ajaa eteen päin että laittaa monet perääntymään. Kirja etenee sopivan hitaasti ja välillä kerrotaan Kirain äidin kertomia tarinoita, jotka ovat oikein taitavasti kirjoitettuja. Mieleen tulee väistämättä Ursula K. Le Guinin kirjat, vaikka ei tämä niille täysin vedä vertoja. Enemmän silti näkisin tämän yhteiskuntaan ja sen valvovaan silmään kantaanottavana kirjana.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti


Ensikosketukseni Anna-Leena Härköseen tulee tässä. Olen positiivisesti yllättynyt. Onnen tunti pamahti kirjakerhosta ilmaislahjana, ja hyvä niin, sillä tuskin olisin sitä kirjaston hyllyiltä valinnut. Hiljalleen tähän lämpenin ja lopulta antauduin. Tämä nyt vain vei mukanaan.

Yhtenä päivänä Tuula leikkaa lehtileikkeen jossa käsitellään lastensuojelua, ja saa päähänpinttymän, että hänen täytyy ottaa sijaislapsi. Omia lapsia hän ei voi enää saada kohdunpoiston jälkeen. Avomies Harri ei ajatuksesta heti riemastu, mutta suhtautuu lopulta isällisen rauhallisesti ja huumorilla. Ennestään Tuulalla on jo poika, kymmenvuotias Roope. Roopen biologinen isä, Jari, on ulkomailla kauppoja tekevä bisnesmies, joka tapaa poikaansa harvoin.

Jo pelkästään soveltuvuusprosessi on pitkä ja luurangot meinaavat tulla ulos kaapeistaan. Tuula pohtii, syystäkin, onko hänestä ottamaan traumatisoituneita lapsia kotiinsa, ja miksi hänen täytyy välttämättä joku pelastaa. Tuulan äiti on ollut rankahko alkoholisti joka on jättänyt usein yksin kotiin ja isää on tuskin ollutkaan. Isästä mieleen on jäänyt vain matkalaukun kanssa autoon viivähtänyt varjo johon tytär on yrittänyt takertua.

Noin kirjan puolivälissä valokeila asettuu kahdeksanvuotiaaseen pikkuvanhaan Lukeen, ja viisivuotiaaseen enkelikikkuraiseen Venniin. Koviakokeneet sisarukset tulevat menneisyyden haamujen kanssa, eikä hirtetyiltä nukeilta ja yökasteluilta vältytä. Biologiset vanhemmat ovat tapaus sinänsä, ja heidänkin tarinansa tullaan kuulemaan.

Yleensä en hirveästi arvosta sitä, että tapahtumiin tuodaan liikaa tunnetta. Ei niitä tässä paisutella mitenkään, mutta kyllä niitä vähän voivotellaan. Eikä se haittaa yhtään. Kirja on rehellinen, eikä se pelkää inhimillisten ajatusten esilletuomista.

Pidin kirjan päähenkilöstä, Tuulasta, todella paljon. Hatunnoston paikka. Epätäydellisyydessään täydellinen äiti. Toisekseen pidin Harrin ja Tuulan suhteesta. Kaikenlaiseen katkeruuteen tottuneena on ilo lukea joskus onnistuneista suhteista. Niistä kirjoitetaan aivan liian harvoin.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Marja Björk: Puuma


Aika vain liukui lävitse. Huomenna hän olisi taas päivän vanhempi. Hän ei saisi enää koskaan herätä kaksikymmentä vuotta nuorempana, tai kymmenen, edes viisi. Ei edes yhdeksi päiväksi. Hetkeksikään. Ylioppilaspäiväksi tai sen verran, että olisi ehtinyt katsoa peilistä, miltä näytti silloin. 

Marja Björk ei kuulemma, tai näemmä, säiky uskaliaita aiheita ja Puuma jatkaa tuttua tietä teoksen Posliini jälkeen. Teemoina ovat seksuaalisuus, kaksoiselämä, avioelämä ja sen kriisit, sekä vanheneminen.



Malla on juristi, jonka ikää ei suoraa kirjassa tuoda esille, mutta veikkaisin kyseessä olevan viidenkympinkriisivaiheen vastikään ohittanut nainen, jonka on hankala hyväksyä riippurintojaan ja vatsaan kertynyttä selluliittiä. Aviomies Kauko on tuttu ja turvallinen, sellainen jonka kanssa voi hässiä Dressamannin mainoksen tahtiin, mikäli nyt muna pysyy pystyssä. Onneksi on toki viagra.

Vastaus Mallan intohimon- ja uutuudenviehätyksenkaipuuseen on naapuriin muuttava rikoskonstaapeli Roy. Hän saa Mallan puumavietit valloilleen, ja tuntemaan itsensä haluttavammaksi. Aviomies Kauko on toki rakas mutta ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Ja koska nimenomaan kaksoielämäkirjasta on kyse; Kauko sulkee silmänsä Mallan seikkailuilta ja keskittyy lintubongaukseen, eikä Mallakaan mitään elämänmuutosta havittele. Seksiä vain.

Kirjassa käydään myös Mallan lapsuusmuistoissa, eikä äitisuhde tunneta olevan mistään vahvimmasta päästä. Äiti kun on itsekin ollut kovin kevytkenkäisen oloinen, ja ajautunut kulissiliittoon. Vaan mikäs lukija on sitä moralisoimaan? Mitä kukaan on?

Mitään elämää suurempia totuuksia ei tämä kirja pauhaa. Suhteellisen aidon tuntuinen teos on kyseessä, mitä nyt hivenen kärjistetty kertomus myöhäisestä keski-iän kriisistä ja pitkän suhteen olemuksesta.
Mallan ystävä Riitta tuntuu kyllä niin epäolennaiselta ja alleviivatulta hahmolta uskontohörhötyksineen, että sen mukana olo on jokseenkin raivostuttavaa. "Uskiksista" annetaan tässä melko yksinkertainen ja aivopesevä kuva. Ei näin.

Teksti on mukiinmenevää, ei mitään maata mullistavaa tai edes mieleenpainuvaa. Sellaista toteavaa ja nopeasti luettavaa.

Jonkinaikaa sitten ilmestynyt teos Poika on minua teemoillaan kiinnostanut, mutta tämän luettuani en ole ollenkaan varma jaksanko siihen sittenkään perehtyä...

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Katja Kettu: Surujenkerääjä


Minä olen Surujenkerääjä ja minä olen suurta sukua. Niin kauan kuin minussa muistia riittää, olen varastoinut ja tallentanut itseeni kaikenlaista murhetta. Pieniä huolia, suuria huolia, ongelmia, sielunvaginan vingahduksia ja munanjohtimen muljahduksia. Jonakin päivänä minä olen täynnä ja repeän ja oksennan ja valutan kaiken paskan, kaikki suuret rumat asiat kaikkien muiden nähtäväksi. 

Surujenkerääjä on kasvu- ja sukutarina, matka pohjoisesta etelään, uskomattomia sattumia täynnä.  Mukanaan Surujenkerääjällä on surukiviä jotka estävät suruja nousemasta pintaan. Suruja hän kahmii äidiltään, isältään, ja päiväkodin ja terapeuttien, miesten ja muiden aina-oikeassa-olevien ymmärtämättömyydestä. Hän kasvaa hellyysboikotissa, tykkapöllyjen ja väärinkäsityksen lomassa. Äiti on poissaoleva, lastaan kenties ylimääräisenä pahana pitävä, ainakin säälittävänä. Isä on karu mies, jonka mielestä lasta ei saa totuttaa liian hyvään.

Oivallista kansigrafiikkaa!




Surujenkerääjässä on asennetta, ja se on todellakin menossa jotakin kohti. Siinä on salaisuuksia joiden paljastumista odottaa kuin aarretta olisi metsästämässä.

Omasta mielestäni pysäyttävä kohtaus oli sukulaistyttö Maijan käynti Surujenkerääjän tädin vastaanotolla: 

Maija löysi itsestään kasan muita, ennen tuiki tiedostamattomia ongelmia. Näin he saivat kulumaan puoli vuotta ja huomattavan määrän Maijan kultaseppäisän omaisuutta. Heillä oli jopa hauskaa. Maijan tulkinnalle ensimmäisestä krapula-aamustaan tätini nauraa kaakatti rumasti ja vasten kasvoja. Hän opetti Maijalle, että vain tylsät ja mielikuvituksettomat ihmiset eivät koskaan löydä itseään yllättävistä tilanteista tai pitävät niihin joutumista vääjäämättömänä mielisairauden merkkinä. Vain täydellinen korppi ja simasaituri kuvittelee, ettei hänen mielessään voi tapahtua yhtäkkisiä muljahduksia, niin että jotain ennalta-arvaamatonta pulpahtaa pintaan. Mieli on kuin suon pinta, joskus pohjamudat ryöpsähtävät ylös sekoittaen kirkkaaseen veteen turvetta ja myrkyllisiä kaasuja. Mutta tällä tavoin suon alemmat kerrokset voivat hyvin. 

Draamantajua, ja tilannekomiikkaa. Lukija viihtyy nokkelasaisessa seurassa, se on Ketulla halussa. Teksti liukuu, sujuu, ei töki, ei pysähtele. Sellaista on nautinto lukea. Melkoisena surujenkahmijana en koe rankkoja aiheita tai ronskia kieltä häiritsevänä. Sillä ei tämä mitään korukieltä sisällä. Pimppi on pimppi ja jutut karskeja kuten Suomen historia ja sen köyhät suvut legendoissaan ovat. Yllättävää humoriikkaa silti tunnistin vaikkapa nyt Veikko-sedän itsensäräjäyttämisen tarinasta. Viekas hymy huulilla hyytyi tietysti kun ymmärsin että kyseessä on vaimonhakkaaja ja lasten pieksijä. Surujenkerääjän suvusta löytyy hulluja, parantajia, lastenkasvatuseksperttejä, ja sukunsa surmaajia. Monenmoista mahtuu kuten sukusaagaan kuuluukin.

Kaiken kaikkiaan tarina on epäuskottava. Voiko niin moni asia mennä niin pahasti metsään? Surujenkerääjällä on iso pino kiviä, hylkäämisiä, ahdisteluja, mustelmia, traumoja, pieleenmenneitä työkokeiluja.. Lista vain jatkuu! Valopilkkuna on isoäiti joka hellii ja opettaa tyttärentytärtään, mutta pian on hänkin poissa. Sitten on serkku, mutta hänkin on jäänyt suointiaanien tasolle.

Silti tämä ei ole kirja alkoholismista tai perheväkivallasta, vaikka ne pinnalla ovat. Raittiimmatkin voivat eläytyä. Ei masennuspakkoa. Suosittelen tätä henkilöille jotka eivät muutamaa rumaa sanaa säikähdä, ja joita ihmismieli kiehtoo ja kiinnostaa. Kirja on lohduttava, sillä se antaa syitä seurauksille. Me ihmiset emme aina ole niin kauniita, vai mitä?

" -- riemukkaan groteski sukusaaga, rujonkaunis tarina kostosta ja vastuusta. Samalla se on tutkielma todellisuudesta, sen hahmottumisesta ja tulkinnasta. Siitä, miten tässä maailmassa tullaan onnelliseksi, lakataan murehtimasta turhia."

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Siinä on minun perheeni. Se ajelehtii maan halki kuin hylky, laiva ilman kapteenia, lapsi ilman isää. Musiikki on sen laiva ja meri sen soperteleva sydän. Minä katselen heitä liikutuksen vallassa ja äkkiä minusta tuntuu kuin olisimme viimeistä kertaa yhdessä, tällä tavalla, nauravina, huolettomina ja joutilaina.

Tule risteykseen seitsemältä on matka Lissabonista Portugaliin, pieneen kylään nimeltä Ajuda. Sen taittaa soittaen ja laulaen Augusto, Jose, Pedro, Fernandes Ja Ines. Tässä kohtaa ei kannata huolestua väkimäärän paljoudesta, kaikkiin kyllä tutustuu. Pääasiassa kirjassa ollaan Auguston ajatusmaailmassa, tämä on hänen matkansa, kotiin, ja saavuttamattoman rakkauden perään, jonka hän jo kerran päästi menemään.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan itse matka? Kysyn minä. Kenet siinä aikana kohtaat, ja mitä heiltä opit. Ennen loppukliimaksia ei aika käy pitkäksi, sillä kertojan ääni ja Auguston mietteet ovat värikkäitä. Siellä seikkailee isä, jolla on monta nimeä, mutta ei ollenkaan kasvoja. On muusikonura, luopuminen, vanheneminen, juopuminen, kuoleminen, naiset, äiti ja koti.. Ja kaiken taustalla voi kuulla merenrannan lähestyvän, siellä se koti on. Vajoamassa veden alle.

Jostain syystä lämpenin tälle hitaasti. Ajattelin ensimetreillä tämän olevan lähelleen päästämätön kirja, mutta erehdyin. Niille jotka harkitsevan tähän tarttumista, voin lämpimästi suositella. Luku-urakka on ainakin nopea, joten liikaa aikaa ei huku hukkaan jos ei lopulta saakaan haluamaansa.

Itse henkilökohtaisesti nautin meren läheisyydestä, ja kirjan erilaisuudesta. Se ei tuputa tai saarnaa, vain toteaa. Pidin myös siitä, että vaikka kyseessä on suomalaiskirjailija, miljöö on uskallettu sijoittaa Portugaliin, ja vielä uskottavasti. Välttämättä kansiteksteissä mainittu "kaurismäkiläisen lakoninen dialogi" ei kuulosta sanaparrelta joka saisi minut hihkumaan housuissani, mutta ennakkoluuloistani huolimatta luin kirjan, jonka lukemista en kadu.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Lumikki Andersson löytää eräänä päivänä lukion pimiöstä pestyjä viidensadan euron seteleitä. Kenelle ne kuuluvat? Pitäisikö asiasta ilmoittaa poliisille? Lopulta hän tahtomattaan tutustuu samaa taidelukiota käyviin Elisaan, Tuukkaan ja Kasperiin. Ärsyttäviin luokkalaisiin, joista hän on aiemmin pysytellyt kaukana, mutta jotka nyt tarvitsevat hänen apuaan kipeästi.


Ristiriitaisia tunteita herättävä kirja! Luettuani muutaman sivun, ajattelin, että pidän tästä. Sitten mentiin eteenpäin enkä ollutkaan enää niin varma. Kertojan kieli on onnistunutta, mutta tarina itsessään ei houkutellut. Sitä paitsi se tuntui epäuskottavalta, neitietsivämäiseltä paisuttelulta.

Toki mainio kirja pelosta ja pelkojen voittamisesta, klaustrofobinen päähenkilö kun tuntuu kohtaavaan pelkojaan olan takaa. Enemmän tietysti lukijaa kiinnostaa että miksi? Miksi ahtaat paikat saavat hengen salpautumaan, miksi nuoren tytön pitää osata naamioitua pojaksi, tai kävellä kymmenellä eri tavalla. Miksi pitää tuntea Hugo Bossit ja Chanelit ulkoa, tai osata hiipiä hiljaa.

Kun Lumikki sanoo itselleen, että älä vain katso taakse tai heität hukkaan tärkeitä sekunteja, onko se menneisyys joka ajaa takaa ja koittaa siepata? Lopulta sinne hormankattilaan mennään omista vaikutteista.

Nimenomaan. Koulukiusaaminen. Menneisyys.
Ja minäkin, joka luulin jo kaikenlaista näkeneeni/lukeneeni, sain puistatuksen tunteita kun sitä kuvailtiin. Melkoinen psykopaatti saa olla jos jaksaa vaania toista ihmisistä sillä tavalla, lyödä silmät mustiksi, tunkea hiekkasäiliöön iltahämärässä.

Kotona puhumattomuus oli ollut yleinen käytäntö. Älä kysy, älä kerro. Kaikki on hyvin, kun mitään pahaa ei sanota ääneen. Vieläkin puistattaa! Olenko kertaakaan lukenut kirjaa, jossa äideistä ja isistä olisi ollut jotain henkistä tukea lapsilleen? Jos kerran ajattelivat, että heidän lastaan kiusataan koulussa, niin mikä ihme heitä esti puuttumasta?

"Olipa kerran tyttö joka oppi pelkäämään." Sanoo satumainen takakansiteksti, ja satuolentoja tähän kirjaan onkin tuputettu. Lumikki on tietysti melko kohtalokas nimi, enkä tietenkään voinut olla miettimättä, miksi juuri Lumikki? Aivan samalla tavallahan se menneisyys tuntuu jahtaavan Lumikkia, niin nyt kuin sadussakin. Puhumattakaan metsistä ja niiden miehistä aseet käsissään. Välillä menee kyllä Tuhkimot ja Ruususet sekaisin, mutta ei se haittaa.

Sitten on vielä näitä paratiisin omenoita itse kullakin, huumeita ja rahaa.

Ja jos kerran on puhetta pelosta, niin on myös ystävyydestä. Siitä, kuinka tuntuu vaikealta päästää ketään lähelle, kun kaikki ovat yksi kerrallaan kaikonneet.

Tosiaan, tämä kirja aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trilleritrilogian, jota Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu jatkavat.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pam Jenoff: Emman kaksoiselämä

Yhdeksäntoistavuotiaalla Emma Baulla on ongelma. Hän sattuu olemaan juutalainen Puolassa toisen maailmansodan alkuhujakoilla. Aviomies Jacob joutuu painumaan maan alle natsivastaisten poliittisten kantojensa vuoksi. Emma itse jää vangiksi kaupungin rähjäiseen juutalaisghettoon vanhempiensa kanssa. Vastarintaliike kuitenkin auttaa hänet pakoon, ja Jacobin sukulaistäti Krysian antaa sijan hänelle. Krysia järjestää Emmalle tärkeän jutun: ei-juutalaisen henkilöllisyyden. Emmasta tulee Anna Lipowski.
Ongelmat eivät lopu siihen. Anna löytää itsensä suhteessa korkea-arvoisen natsiupseerin kanssa. Kuinka siis käy hänen suhteelleen Jacobin kanssa?



Tässä se taas nähdään että ihmissuhdesotkut eivät taukoja saa vaikka maa on pelkkää sotatannerta.
Mikä minulla pisti silmään, oli ylisentimentaalisuus. Pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani ja tarkastelin kirjoja... Nyt Jacob oli poissa, ja minä palasin yksin Kazierziin .... Tunsin kyynelten pyrkivän uudelleen silmiini. Emman elämä tuntuu olevan nauruton, yksinäisyyden multihuipentuma. Onhan se nyt kuitenkin aika selvää, että natsivallan alla ei varmaan paljon naurata?
Kirja tuntuu välillä hutaisemalla kirjoitetulta. Pisteitä puuttuu, lauseet on välillä tönkköjä, näppäilyvirheitä vilisee.

"...käsitin meidän painaneen päämme hiekkaan strutsin lailla, uskotelleen itsellemme, että väkivallasta ja tappamisesta kertoneet huhut olivat liioiteltuja tai viittasivat pelkästään yksittäistapauksiin kaukana ghetosta, joka oli pelkkä kaupunginosa siinä missä muutkin."

Lukija kyllä tietää, että mitä tuleman pitää, Emma ei. Kirjan alussa hän pitää ghettoa pahimpana mahdollisena paikkana. Kuolemanleirit ovat legendaa, villejä paisutteluja. Ympärillä tapahtuu, ja vähänkin historiaa lukenut tietää, mitä.

Kirjassa annetaan tietysti asiaankuuluvaa painoa juutalaisvainolle, mutta ei tämä ole kirja siitä. Pääpaino on jossain Emman ja Annan kaksoiselämän ristiriitaisuuksissa, ja siksikin nimi tälle on oikein osuva.

Kolikon kääntöpuolena tämä voi tuntua ennalta-arvattavalta, epätodelliselta ja tunteita herättämättömältä kirjalta. Varsinkin alussa. Mutta täytyy sanoa; syvyyttä tulee kunhan jaksaa kahlata eteenpäin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Annukka Salama: Käärmeenlumooja



Miten tän nyt sanois... Unna on 17-vuotias teinityttö ja faunoidi. Hän on saanut erikoisen ketteryytensä voimaeläimeltään oravalta. Hän luulee olevansa ainoa laatuaan, kunnes eräänä päivänä huoltsikalla vastaan pyrhältää Rufus. Suojeleva ja synkänkomea, rastapäinen käärme. Eipä sitten aikaakaan kun hän tutustuu jengin täydeltä toisiin faunoideihin ja elämässä alkaa kerrankin olla vilinää ja vilskettä. Ekat kännit, poikaystävä, nahistelua vanhempien kanssa -- sitä tuttua ja turvallista teinielämää.

Lainasin kirjastosta 2 nuortenkirjaa, ja molemmissa on puhetta vampyyreistä. Edes sivumennen. Verrata tätä voi moneenkin, Fifty Shadesiin koska kontrollifriikki ja rikas poikaystävä joka tahtoo huolehtia liikaa, Maggie Stiefwaterin Väristys-trilogiaan, koska eläimellisyys ja talvihorrokset, ja tietenkin siihen Twilightiin, koska Unna tuntuu saavan koko ajan turpiinsa tai sitten muuten vain tärisevän jossain nurkassa peloissaan, ja koska välillä mainitaan verenjano, eikä tietenkään kerrota poissaolevalle adoptioäidille että hei, olen oikeasti orava joka seurustelee käärmeen kanssa, ja liikun jengissä josta löytyy myös harakka, lepakko ja hevonen.
Just joo. 

En silti halua lytätä tätä. Dialogi oli onnistunutta ja aitoa. Sepäs oli kevyttä lukemista, mä mietin, kun olin kahlannut tän läpi. Monesti ei mene 300 sivua yhtä nopeasti ohi.

"Sä törmäät näin omituiseen porukkaan, ja ainoa mitä keksit on nimitellä yhtä homoksi? Yrittäisit nyt vittu edes." 
Eikä, Unna ajatteli ja puristi silmänsä kiinni. Helkkarin Vikke, antaisi niiden nyt jatkaa matkaa. 
"No mikäs toi ämmä sitten on", haalariasuinen sammalsi ja sylkäisi hiekalle. "Joku helvetin biseksuaali vai?"
"Unna on kuule treeseksuaali", Vikke sanoi ja kääri hihojaan ylös. Ele tuntui provosoivan lippispäistä opiskelijapoikaa, joka otti askeleen eteenpäin ja oikoi ryhtiään.
"Mikäs pervo se sitten on?"
"Tykkää puista", Vikke sanoi osoittaen viereistä poppelia ja tyrskähti, kun pokka petti. 
"Joo", Joone innostui komppaamaan ja siveli puun alla nököttävää penkkiä. "Treeseksuaalit diggaa varsinkin petsatusta lankusta. Tiesitkö, että kuusi imee parhaiten?"

Välillä tuli tyrskähdeltyä enemmän ja vähemmän tahattomasti. 

Kiteyttäen: Annukka Salaman Käärmeenlumooja on viihdyttävä nuortenkirja, nerokkaalla dialogilla. Itseäni ei kirosanat häirinneet, mutta sellaisista diggamattomille siis muutama varoituksen sana: sitä helvetin kiroilua on lähes joka vitun sivulla.

Sai tämä myös miettimään, mihin suuntaan nuortenkirjallisuus on mennyt, tai oikeastaan, mitä se oli ennen. Olenko oikeastaan sitä koskaan lukenut? Oliko se vain salkkarikirjallisuutta, ainakin jos suomalaisista kirjailijoista puhutaan? Ainakin on menty mytologisempaan ja mikseipä voisi sanoa että myös luonnonläheisempään suuntaan. Onko se nyt niin huono juttu?

Mä jäin vähän miettimään, että mikä se mun voimeläin sitten olis. Varmaan joku yksinäinen susi. Tai pöllö.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Niitä sadepäiviä odotellessa

Noin kuukauden päivät on tullut tätä blogia pidettyä, ja yllättävän hyvin tämä on 'potkinut' lukemaan. Vähän jännitti, että miten näin surkean keskittymiskyvyn kanssa jaksaa tällaista blogia pitää, ja sitten kun oli vielä ne kevätkiireet. Nyt ne on kuitenkin takana päin! Koulustani valmistuin, ja sain jopa stipendinkin, mitä en olisi ikinä uskonut.

Äiti yllätti mut liittymällä Suureen Suomalaiseen kirjakerhoon, vaikka ei hän itse juuri mitään luekkaan. Eli kääntäen: mä saan ehdotella sille mitä se saa sieltä tilailla. (; Olisipa itselläkin joskus varaa liittyä johonkin vastaavaan.

Enemmittä höpinöittä, tänään piti käydä kirjastossa, joka on tässä pikkukylässä aika suloinen tapaus. Asuin kolme vuotta kaupungissa, eikä sieltä tuntunut koskaan oikein löytyvän mielenkiintoista luettavaa. Aina tuntui että ne samat vanhat siellä jököttää hyllyssä, ja henkilökunta on niin leipääntynyttä ettei niiltä uskaltanut paljon edes kysellä.

Tältä näyttää kesärojektin alkutaival.


Joel Haahtela Tule risteykseen seitsemältä
Iida Rauma Katoamisten kirja
Salla Simukka Punainen kuin veri
Annukka Salama Käärmeenlumooja
Anna-Leena Härkönen Onnen tunti

Kukaan muu lukenut? (:

& Tove Janssonin Muumien matkassa -kirja tuli sskklta. Rakastuin siihen heti. Nyt odotan että siskon skidit tulis taas käymään niin saisin hyvän syyn lukea sitä niille.
Kirja sisältää paljon herkullisia kuvia, värillisiä ja mustavalkoisia, sarjakuvia, monta tarinaa, laulua ja ihania reseptejä muumimamman keittokirjasta. Sivujakin on ihan kohtuu paljon: 239.


Huih. Ja ulkona jyrisee.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Kani nimeltä jumala on blogeissa paljon pyörinyt kirja, johon itsekin sitä kautta tutustuin. Kansi on syötävän oloinen ja houkutteleva ja samalla sitä toivoo että sisältö olisi samaa sarjaa sen kanssa. Ja näinhän siinä käy.

Takakansi ei juurikaan paljasta mitään, ja hyvä niin. Sen lopputeksti "Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta sillä välillä. Tarina uusista aluista."
oli loppusilaus siihen päätökseen, että tämä on luettava. Tässäkin kohdalla on sanottava, että tätä kirjaa on hankala kategorisoida, koska elementtejä löytyy.

Vuonna 1968 saa syntynsä päähenkilö Elly, ja tämä kirja on pitkälti hänen tarinansa. Jenny Penny ilmestyy hänen harmaaseen elämäänsä muutama vuosi myöhemmin, ja pistää sen tuulemaan. Jennyllä on yliluonnollisilta vaikuttavia taitoja, tai ainakin niin Elly uskoo. Ellyn äidin vanhemmat kuolevat Itävallassa, ja korvaamaton veli, Joe, pitää siskostaan huolta.

Makasimme yhteen käpertyneinä ja teeskentelimme, että elämä oli samanlaista kuin ennenkin. Kun olimme molemmat lapsia ja luottamus oli yhtä ääretöntä kuin aika. Eikä siitä ollut pulaa.

Heidän kultainen huolehtimisensa on kirjan parhaita aineksia.

Teemaa löytyy siis monenmoista. Homoutta, syyllisyyttä, äitisuhdetta, luontosuhdetta. Vikatikki Ellylle on muutto toiselle paikkakunnalle, mutta eihän se maailma siihen pääty, sittenkään. Monensortin lähtemistä kirjassa käsitelläänkin, milloin vankilan, milloin kyseisen muuton kautta. Joskus jopa kuoleman uhalla. Olen tässä mutta en ole sinun, sanotaan jo kirjan alussa, ja tämä lause tulee monta kertaa mielen kirjaa lukiessa. Poissa silmistä, poissa sydämestä, vai? Saavuttamattomuus henkilöiden välillä teki suorastaan kipeää.

Jotain krediittiä vielä kirjan nimelle. Kani nimeltä Jumala todella löytyy, aivan konkreettisesti. Hän on Ellyn rakas ystävä ja tukija ja linkki monissa väleissä.

Kirjasta, joka tekee suuren vaikutuksen, on vaikea kirjoittaa. Niin on tästäkin. Kieli tässä on yllättävän hauskaa, ja erittäin miellyttävää lukea. Aiheiden rankkuus ei ole se, mitä tästä jää käteen.
Suosittelen siis suurella sydämellä.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina


“Jos tähän seinän vierelle jäisi seisomaan”, hän sanoo, “köynnös kasvaisi kiinni käsiin ja jalkoihin. Ajattele. Jos tähän jäisi seisomaan, jäisi kiinni ikuisesti.”

Marisha Rasi-Koskinen työskentelee psykologina ja harrastaa valokuvaamista. Hän on opiskellut myös sosiaalipsykologiaa, filosofiaa, ja naistutkimusta. Jo pelkästään niiden asioiden varjolla halusin tietää enemmän. Odotin paljon, sillä pidin kirjasta heti ensisilmäyksellä.

Katariinan juoni ei ole helppoa selitettävää. Se sisältää monta tarinaa, ei pelkästään Katariinan, vaan siellä on Anna, Jaakob, Margareetta, ja monet muut, jotka kietoutuvat samaan soppaan huomaamattomasti. Nimet vaikuttavat pelkiltä nimiltä kunnes heihin tutustuu, ja siinä tässä onnistutaan. Katariinan henkilöt ovat todellisia ja rehellisesti kuvattuja. Vaikka kikkailua ja silmänkääntötemppuja ynnä symboliikkaa on ujutettu rutkasti matkaan. Ja hyvä niin.

Juuri sitä on hankala laittaa purkkiin, että mistä tämä kirja kertoo. Tietysti se käsittelee perhesuhteiden irrallisuutta, kertoo ihmisten inhimillisestä heikkoudesta, koti-ikävästä, nokkimisjärjestyksestä yläasteilla, eilistaloista ja huomistaloista, juurettomuudesta, kommunikoinnin puutteesta, ja siitä mitä puutteelliseksi jääneistä kiintymyssuhteista nyt yleensä jää lopulta käteen. Siispä se on oivallinen kirja, ja Rasi-Koskisen psykologinen ja ymmärtävä silmä paistaa tekstistä selvästi mutta ei yhtään häiritsevästi.

Kun luin takakannen ensin kirjastossa, tajusin kyllä heti että tämä täytyy saada, mutta vasta luettuani sen uudestaan lopetettuani, ymmärsin, että se kiteyttää koko asian erittäin hyvin:

Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuvat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, etä oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painostavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä.

Kun täytyy koko ajan irrottaa, ei lopulta halua enää pitää kiinni.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Ian McEwan: Sovitus



Sovituksessaan Ian McEwan kertoo dramaattisen sukutarinan sijoittaen sen idylliseen kartanoelämään 1930-luvun Englantiin ja vieden koko stoorin toisen maailmansodan läpi. 13-vuotias Briony todistaa suhkulähteellä siskonsa, Cecilian, ja talon puutarhuripojan, Robbien, välisen kohtauksen, ja saa näin päähänsä tehdä virheen joka muuttaa monen ihmisen elämän.

Briony on nokkela sanataituri, joka elää melko suljettua elämää kaikkien muiden perheenjäsenten ollessa rutkasti häntä vanhempia. Isä on Lontoossa töissä, ja harvoin paikalla. Äiti on suurimman osan aikaa migreenin kourissa, siskolla on menossa nuoruuden sekavat kuviot, ja taloon asuttaneet serkukset ovat melkoisia riiviöitä… Briony on sanomattakin yksinäinen ja tarinoihinsa uponnut tyttö, joka haluaa tehdä vaikutuksen muihin sanoillaan, ja onkin varsin taitava ikäänsä nähden.

Juuri Brionyyn tunnen eniten eläytyväni. Miten surullinen tyttö. Etsii sovitusta teolleen, jota ei pysty koko elämänsä aikana antamaan itselleen anteeksi. Kaikki hukkaan heitetty aika. Hänhän oli kuitenkin vain hyvää tarkoittava pieni lapsi, joka ei tiennyt seurauksista juuri mitään. Onhan se erittäin inhimillistä. Hänellä on viisaita, filosofisia ajatuksia: Ovatko muutkin tuntevia olentoja? Ainutlaatuisia kuten minäkin? Onko kaikki mitä näen pelkkää teatteria?

Aika, jonka puitteissa tarina tapahtuu antaa kertomukselle arvokkutta ja nostalgiaa. Tapahtumat tuntuvat historialta jo tapahtuessaan. Kaikki hyvän kirjan edellytykset täyttyvät, mutta silti lukeminen tuntui melkoiselta pakkopullalta. Pituus (541 sivua) on ymmärrettävä, että asiat saa sujateutta oikeille paikoilleen, mutta esimerkiksi Robbien vaeltaminen sodan kourissa oli omasta mielestäni melko merkityksetöntä eikä juuri tunteita paljon nostattanut. McEwanin kirjoitustapa oli melko väritöntä mielestäni sekin.

Tästä on toki myös tehty elokuva, ja aivan hyvä sellainen. Näin sen aika vast’ikään, valitettavasti. Jos jompaankumpaan tai kumpaankin on tutustumassa, niin suosittelen ensin lukemaan kirjan. Ne ovat nimittäin melko uskollisia toisilleen, joissain kohtaa vuorosanat ovat suoraa kirjasta, ja nyt kun tiesi mitä on tulossa, se söi tarinasta paljon. Täytyy silti sanoa, että elokuvassa Briony ei tullut läheskään yhtä lämpimänä ja tiedostavana esille, ja Robbien ja Cecialian suhdetta oli korostettu enemmän. Oli myös hankala lukea kirjaa näkemättä Cecialiaa Keira Knightleynä tai nuorta Brionya ylväänä Saoirse Ronanina.