Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Ennen kuin kerron mielipiteeni kirjasta, kerron vähän itsestäni: Välttelen uskontoaiheisia kirjoja yleensä kuin ruttoa. Mutta nyt, ensin Helioskatastrofi, ja nyt tämä. Minä itse olen kasvanut helluntaiuskoisessa perheessä, ja lapsuusvuosinani koin pientä ahdistavaa pakkosyöttöä. Puhumattakaan siitä, kuinka traumaattisena koin kokoukset, joissa oli kielilläpuhumista, riivaajat asuttivat ihmisiä ja mustat enkelit varjostivat kaikkea. Lapsuuteni perheen ongelmista tuntuu menevän myös suora lenkki uskontoon, joka oli pitkään minulle kuin kirosana. Kauan siis kävin sisäistä kamppailua tämän kirjan kanssa, että tartunko vai enkö. Loppujen lopuksi tämä kyllä kosketti, mutta ei henkilökohtaisella tasolla.

Olen tyytyväinen siihen, että kirjan takakansi ei spoilannut kokemustani. Kyseessä on Viljan ja Aleksin tarina, heidän perheensä ja menneisyytensä avaava. Vilja ja Aleksi samanaikaisesti inhoavat ja ihannoivat elämäntyyliään. Alistuen sille kuitenkin. Aleksi on pahoillaan kun ei saa vaimoaan lähelleen, sillä lapset ovat välissä tuomassa etäisyyttä, ja onhan Viljakin kadottanut kehonsa rytmin. Samalla kun Vilja on omenapiirakantuoksuinen äiti joka jaksaa ja jaksaa, hän on väsyneensurullinen. Se on alkutilanne, mutta se, mitä sen jälkeen tapahtuu, täytyy itse lukea.

Minulla meni yllättävän kauan lukea tämä kirja, sillä aina välillä piti pitää breikki ja itkeä. Mikä taas oli mukava kokemus, sillä kanavia avaavat kirjat ovat olleet viime aikoina vähissä. Rauhalan kirjoitustapa oli melankolisen toteava, rauhallinen, haikea ja ihmistä ymmärtävä. Kaikkea muuta kuin tuomitseva, tai edes kovinkaan kantaa ottava. (Itse pelkäsin juuri tuota, että kirja jäisi mustavalkoiseksi kuvaksi.)

Ja vähän off topic: Olen kotoisin erittäin pienestä ja kytyisestä Pohjos-pohjanmaan kylästä nimeltä Reisjärvi, ja siellä lestadiolaisuus näkyy vahvasti. Kesällä on suviseurat, joka meinaa sitä että kylän kahdesta kaupasta loppuu ruoka (ja kondomit) kesken. Silti suht sulassa sovussa ovat uskovaiset ja ei-uskovaiset pystyneet elämään, ja monesti oli kaveruussuhteita uskovaisten ja ei-uskovaisten kesken. Aivan niin tarkasti rajattua elämää ei tunnuttu minun nuoruusvuosissani heillä olevan, joskaan en kovin tarkkaa kuvaa heistä pystynyt ulkopuolelta piirtämään. Sanoisin silti, että Rauhala on uskottavuudessa päässyt aivan uudelle tasolle, yhtään paremmin ei olisi voinut heidän elämäänsä kuvata. Ulkopuoliset näkevät heidät juuri kuten kirjassa on sepostettu. Se tavallaan välillä hymyilytti: ne mopoautot ja marimekot.