Staalot ovat saamelaistarujen peikkoja. Isoja, pelottavia olentoja, joiden kuvia noidat piirsivät rumpuihinsa. Hölmöjä ja hankalia. Persoja ihmislihalle.
Vuosia sitten pieni Magnus-poika viedään äitinsä valvovan silmän alta kun he ovat mökkeilemässä lapissa. Äidin mielestä kyseessä on peikko, mutta häntä ei luonnollisesti uskota. Magnuksen mysteeri nousee uudestaan päivänvaloon, kun toinenkin poika katoaa samankaltaisissa olosuhteissa.
Susso Myren, peikkoharrastaja, tutkii mahdollista peikkohavaintoa Mattiaksen isoäidin luona. Muutama päivä sen jälkeen Mattias katoaa. Kaikkien onneksi Susso on onnistunut asentaa riistakameran, johon hän on saanut tallennettua kuvan peikosta; tai ainakin jostain eriskummallisen näköisestä hahmosta. Kuvan henkilöstä tulee myös poliisin pääepäilty. Susso, kuvansa ja mielenkiinnon kohteidensa vuoksi, tuntee olevansa pakotettu osallistua Mattiaksen etsintöihin, ja siitä taas eivät sieppaajat luonnollisesti pidä. (En kuitenkaan halua liikaa valottaa juonta, sillä dekkarimaisesta kirjasta kun on kyse, niin juuri juonipaljastukset ja käännekohdat ovat tarinan ydin.)
Välillä karkasi ajatus, sillä teksti on yksityiskohtaisesti maisemia kuvaavaa, eikä dialogia ole juurikaan. Kirjailijalta vaatii paljon, että saa pidettyä tarinan kasassa ja kiinnostavana kun sivuja on päälle 700. Jossain 500 sivun tienoilla alkaa pituus käydä vahingoksi, mutta kesken jättäminen on kuitenkin mahdoton ajatus, sillä lukijan on pakko saada tietää että miten tämä kaikki oikein päättyy. Susson matkassa on viihdyttävä reissata, hän kun tapaa monia mielenkiintoisia tyyppejä, ja juoni paljastuu niiden kautta herkullisen hidastempoisesti.
Kirjassa ei juurikaan kauhistella lapsiryöstöjä, mutta ainakin itsellä tulee mieleen mediassa liikkuneet vastaavat tapaukset ja tutkielmat siitä, kuinka ihmismieli sopeutuu jos vain täytyy. Mitä nuorempi, sitä parempi ja vahingollisempi juttu on kyseessä. Ja aivopesu on ehkä helpompaa.
Ensimmänen ajatukseni tästä kirjasta oli, että tämähän on täydellistä hämärien syysiltojen teekuppilukemista. Sitä tämä olikin. On kiva kun saa pidellä tällaista oikeaa kirjaa käsissä, varsinkin pokkareiden ja muiden vähän lyhyempien teosten jälkeen. Peikkofani en ole, ja siksi epäilytti tähän tarttua, mutta onneksi kirja ei todellakaan sitä vaadi. Plussaa kirja saa upeasta graafisesta asusta, joka on tunnelmaltaan juuri kirjaan sopiva. Miinusta siitä, että kirja vilisee henkilöitä, ja välillä on hankala hahmottaa että kuka nyt on kukakin, tai edes sitä että kuka nyt on pahis ja kuka ei. Niistäkin piti pitää muistiinpanoja ettei vain unohtaisi.
Ymmärrän hyvin että miksi moni on tästä pitänyt, mutta itse odotin jotain enemmän. Suurempaa ja kauheampaa mysteeriä, kai.
Kiitos hyvästä arviosta. En ole muuten ehtinyt kirjaan tutustuakaan, mutta vaikka aihe voisi kiinnostaa, niin en ehkä jaksa lukea näin pitkää kirjaa kuitenkaan. Uskon, että minullekin tulisi tunne, että kirja saisi loppua jo. :)
VastaaPoistaStaalo oli (onneksi) pituudestaan huolimatta nopealukuinen kirja. (: Mutta täytyy kyllä sanoa että olisi tämä kirja mahtunut pienempiinkin kansiin. (;
PoistaMinulle tämä oli jonkinlainen pettymys. Kansi ja kuvaus lupasi paljon, mutta jännitystä ei alun jälkeen juurikaan ollut ja lukukokemus jäi kokonaisuutena laimeaksi. Kirjassa oli mielestäni jopa liikaa tuota kuvailua ja se kaipasi tiivistämistä. Mutta oli tosiaan kiva tarttua tiiliskivikirjaan ohuempien teosten jälkeen :)
VastaaPoistaEn tiedä mistä johtuu, mutta ruotsalaiset nimet eivät millään jää päähäni, varsinkin Sevedin ja kumppaneiden nimiä piti muistella useaan kertaan.
Kansi todellakin lupasi enemmän kuin mitä kirjasta sai irti. Ikävä kyllä. Jostain syystä tuli tunne, että tämä on vähän nuoremmalle lukijakunnalle suunniteltu, itse kaipasin vähän 'aikuisempaa' näkökulmaa. Oli vähän sellainen neiti etsivä -meininki.
PoistaYhtään neiti etsiviä väheksymättä toki.