Salla Simukka: Punainen kuin veri

Lumikki Andersson löytää eräänä päivänä lukion pimiöstä pestyjä viidensadan euron seteleitä. Kenelle ne kuuluvat? Pitäisikö asiasta ilmoittaa poliisille? Lopulta hän tahtomattaan tutustuu samaa taidelukiota käyviin Elisaan, Tuukkaan ja Kasperiin. Ärsyttäviin luokkalaisiin, joista hän on aiemmin pysytellyt kaukana, mutta jotka nyt tarvitsevat hänen apuaan kipeästi.

Ristiriitaisia tunteita herättävä kirja! Luettuani muutaman sivun, ajattelin, että pidän tästä. Sitten mentiin eteenpäin enkä ollutkaan enää niin varma. Kertojan kieli on onnistunutta, mutta tarina itsessään ei houkutellut. Sitä paitsi se tuntui epäuskottavalta, neitietsivämäiseltä paisuttelulta.

Toki mainio kirja pelosta ja pelkojen voittamisesta, klaustrofobinen päähenkilö kun tuntuu kohtaavaan pelkojaan olan takaa. Enemmän tietysti lukijaa kiinnostaa että miksi? Miksi ahtaat paikat saavat hengen salpautumaan, miksi nuoren tytön pitää osata naamioitua pojaksi, tai kävellä kymmenellä eri tavalla. Miksi pitää tuntea Hugo Bossit ja Chanelit ulkoa, tai osata hiipiä hiljaa.

Kun Lumikki sanoo itselleen, että älä vain katso taakse tai heität hukkaan tärkeitä sekunteja, onko se menneisyys joka ajaa takaa ja koittaa siepata? Lopulta sinne hormankattilaan mennään omista vaikutteista.

Nimenomaan. Koulukiusaaminen. Menneisyys.
Ja minäkin, joka luulin jo kaikenlaista näkeneeni/lukeneeni, sain puistatuksen tunteita kun sitä kuvailtiin. Melkoinen psykopaatti saa olla jos jaksaa vaania toista ihmisistä sillä tavalla, lyödä silmät mustiksi, tunkea hiekkasäiliöön iltahämärässä.

Kotona puhumattomuus oli ollut yleinen käytäntö. Älä kysy, älä kerro. Kaikki on hyvin, kun mitään pahaa ei sanota ääneen. Vieläkin puistattaa! Olenko kertaakaan lukenut kirjaa, jossa äideistä ja isistä olisi ollut jotain henkistä tukea lapsilleen? Jos kerran ajattelivat, että heidän lastaan kiusataan koulussa, niin mikä ihme heitä esti puuttumasta?

"Olipa kerran tyttö joka oppi pelkäämään." Sanoo satumainen takakansiteksti, ja satuolentoja tähän kirjaan onkin tuputettu. Lumikki on tietysti melko kohtalokas nimi, enkä tietenkään voinut olla miettimättä, miksi juuri Lumikki? Aivan samalla tavallahan se menneisyys tuntuu jahtaavan Lumikkia, niin nyt kuin sadussakin. Puhumattakaan metsistä ja niiden miehistä aseet käsissään. Välillä menee kyllä Tuhkimot ja Ruususet sekaisin, mutta ei se haittaa.

Sitten on vielä näitä paratiisin omenoita itse kullakin, huumeita ja rahaa.

Ja jos kerran on puhetta pelosta, niin on myös ystävyydestä. Siitä, kuinka tuntuu vaikealta päästää ketään lähelle, kun kaikki ovat yksi kerrallaan kaikonneet.

Tosiaan, tämä kirja aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trilleritrilogian, jota Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu jatkavat.