Minä olen Surujenkerääjä ja minä olen suurta sukua. Niin kauan kuin minussa muistia riittää, olen varastoinut ja tallentanut itseeni kaikenlaista murhetta. Pieniä huolia, suuria huolia, ongelmia, sielunvaginan vingahduksia ja munanjohtimen muljahduksia. Jonakin päivänä minä olen täynnä ja repeän ja oksennan ja valutan kaiken paskan, kaikki suuret rumat asiat kaikkien muiden nähtäväksi.
Surujenkerääjä on kasvu- ja sukutarina, matka pohjoisesta etelään, uskomattomia sattumia täynnä. Mukanaan Surujenkerääjällä on surukiviä jotka estävät suruja nousemasta pintaan. Suruja hän kahmii äidiltään, isältään, ja päiväkodin ja terapeuttien, miesten ja muiden aina-oikeassa-olevien ymmärtämättömyydestä. Hän kasvaa hellyysboikotissa, tykkapöllyjen ja väärinkäsityksen lomassa. Äiti on poissaoleva, lastaan kenties ylimääräisenä pahana pitävä, ainakin säälittävänä. Isä on karu mies, jonka mielestä lasta ei saa totuttaa liian hyvään.
 |
| Oivallista kansigrafiikkaa! |
Surujenkerääjässä on asennetta, ja se on todellakin menossa jotakin kohti. Siinä on salaisuuksia joiden paljastumista odottaa kuin aarretta olisi metsästämässä.
Omasta mielestäni pysäyttävä kohtaus oli sukulaistyttö Maijan käynti Surujenkerääjän tädin vastaanotolla:
Maija löysi itsestään kasan muita, ennen tuiki tiedostamattomia ongelmia. Näin he saivat kulumaan puoli vuotta ja huomattavan määrän Maijan kultaseppäisän omaisuutta. Heillä oli jopa hauskaa. Maijan tulkinnalle ensimmäisestä krapula-aamustaan tätini nauraa kaakatti rumasti ja vasten kasvoja. Hän opetti Maijalle, että vain tylsät ja mielikuvituksettomat ihmiset eivät koskaan löydä itseään yllättävistä tilanteista tai pitävät niihin joutumista vääjäämättömänä mielisairauden merkkinä. Vain täydellinen korppi ja simasaituri kuvittelee, ettei hänen mielessään voi tapahtua yhtäkkisiä muljahduksia, niin että jotain ennalta-arvaamatonta pulpahtaa pintaan. Mieli on kuin suon pinta, joskus pohjamudat ryöpsähtävät ylös sekoittaen kirkkaaseen veteen turvetta ja myrkyllisiä kaasuja. Mutta tällä tavoin suon alemmat kerrokset voivat hyvin.
Draamantajua, ja tilannekomiikkaa. Lukija viihtyy nokkelasaisessa seurassa, se on Ketulla halussa. Teksti liukuu, sujuu, ei töki, ei pysähtele. Sellaista on nautinto lukea. Melkoisena surujenkahmijana en koe rankkoja aiheita tai ronskia kieltä häiritsevänä. Sillä ei tämä mitään korukieltä sisällä. Pimppi on pimppi ja jutut karskeja kuten Suomen historia ja sen köyhät suvut legendoissaan ovat. Yllättävää humoriikkaa silti tunnistin vaikkapa nyt Veikko-sedän itsensäräjäyttämisen tarinasta. Viekas hymy huulilla hyytyi tietysti kun ymmärsin että kyseessä on vaimonhakkaaja ja lasten pieksijä. Surujenkerääjän suvusta löytyy hulluja, parantajia, lastenkasvatuseksperttejä, ja sukunsa surmaajia. Monenmoista mahtuu kuten sukusaagaan kuuluukin.
Kaiken kaikkiaan tarina on epäuskottava. Voiko niin moni asia mennä niin pahasti metsään? Surujenkerääjällä on iso pino kiviä, hylkäämisiä, ahdisteluja, mustelmia, traumoja, pieleenmenneitä työkokeiluja.. Lista vain jatkuu! Valopilkkuna on isoäiti joka hellii ja opettaa tyttärentytärtään, mutta pian on hänkin poissa. Sitten on serkku, mutta hänkin on jäänyt suointiaanien tasolle.
Silti tämä ei ole kirja alkoholismista tai perheväkivallasta, vaikka ne pinnalla ovat. Raittiimmatkin voivat eläytyä. Ei masennuspakkoa. Suosittelen tätä henkilöille jotka eivät muutamaa rumaa sanaa säikähdä, ja joita ihmismieli kiehtoo ja kiinnostaa. Kirja on lohduttava, sillä se antaa syitä seurauksille. Me ihmiset emme aina ole niin kauniita, vai mitä?
" -- riemukkaan groteski sukusaaga, rujonkaunis tarina kostosta ja vastuusta. Samalla se on tutkielma todellisuudesta, sen hahmottumisesta ja tulkinnasta. Siitä, miten tässä maailmassa tullaan onnelliseksi, lakataan murehtimasta turhia."
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti