Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Siinä on minun perheeni. Se ajelehtii maan halki kuin hylky, laiva ilman kapteenia, lapsi ilman isää. Musiikki on sen laiva ja meri sen soperteleva sydän. Minä katselen heitä liikutuksen vallassa ja äkkiä minusta tuntuu kuin olisimme viimeistä kertaa yhdessä, tällä tavalla, nauravina, huolettomina ja joutilaina.

Tule risteykseen seitsemältä on matka Lissabonista Portugaliin, pieneen kylään nimeltä Ajuda. Sen taittaa soittaen ja laulaen Augusto, Jose, Pedro, Fernandes Ja Ines. Tässä kohtaa ei kannata huolestua väkimäärän paljoudesta, kaikkiin kyllä tutustuu. Pääasiassa kirjassa ollaan Auguston ajatusmaailmassa, tämä on hänen matkansa, kotiin, ja saavuttamattoman rakkauden perään, jonka hän jo kerran päästi menemään.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan itse matka? Kysyn minä. Kenet siinä aikana kohtaat, ja mitä heiltä opit. Ennen loppukliimaksia ei aika käy pitkäksi, sillä kertojan ääni ja Auguston mietteet ovat värikkäitä. Siellä seikkailee isä, jolla on monta nimeä, mutta ei ollenkaan kasvoja. On muusikonura, luopuminen, vanheneminen, juopuminen, kuoleminen, naiset, äiti ja koti.. Ja kaiken taustalla voi kuulla merenrannan lähestyvän, siellä se koti on. Vajoamassa veden alle.

Jostain syystä lämpenin tälle hitaasti. Ajattelin ensimetreillä tämän olevan lähelleen päästämätön kirja, mutta erehdyin. Niille jotka harkitsevan tähän tarttumista, voin lämpimästi suositella. Luku-urakka on ainakin nopea, joten liikaa aikaa ei huku hukkaan jos ei lopulta saakaan haluamaansa.

Itse henkilökohtaisesti nautin meren läheisyydestä, ja kirjan erilaisuudesta. Se ei tuputa tai saarnaa, vain toteaa. Pidin myös siitä, että vaikka kyseessä on suomalaiskirjailija, miljöö on uskallettu sijoittaa Portugaliin, ja vielä uskottavasti. Välttämättä kansiteksteissä mainittu "kaurismäkiläisen lakoninen dialogi" ei kuulosta sanaparrelta joka saisi minut hihkumaan housuissani, mutta ennakkoluuloistani huolimatta luin kirjan, jonka lukemista en kadu.