Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen itsekin fundamentalistissa ilmapiirissä kasvaneena kai tietää mistä puhuu esikoiskirjassaan. Omaelämäkerraksikin tätä sanotaan. Kuka ties kuinka paljon se sitä on. Kun tämä brittikirjailijan tuotos pöllähti kirjastossa esiin, ajattelin että miksikäs ei, kun on kerran kehuttu ja takakansi tuntui kiinnostavalta. Aihepiirit kulkevat melko synkkää rataa: koulukiusaamista, isän fanaattinen suhtautuminen jehovanuskoon, pienen tytön äidittömyys ja syyllisyyden kanssa kamppaileminen…

Tosiaan, kyse on kymmenvuotiaan Judithin elämästä, joka on rankkaa luettavaa. Opiskelua koulussa vaikeuttaa järjestelmällinen kiusaaminen (vessanpönttössä uittamista, uhkailu, lappuja, nauramista, huoh sentään!) vaikka Judith välkky tyttö onkin. Ja kun isälläkään ei tunnu olevan ymmärrystä tai voimia puuttua ja tukea tytärtään, mikä lukijaa harmittaa varmasti. Sitten on tämä kohtuuton syyllisyyden tunne jota Judith tuntee kaikesta ympärillään tapahtuvasta pahasta. Ainoa paikka jossa hän tuntee olevansa turvassa on hänen huoneeseensa rakentama Ihana maa, roskista kasattu paratiisi jossa Judithin mielikuvitus pääsee lentämään.

Pienen tytön tuntema ahdistus on käsinkosketeltavaa, ja kaikki hänen tekämänsä ja ajattelemansa hyvin ymmärrettävissä psykologiselta tarkastelukantilta. Tietysti sitä vähän toivoo olevansa Jumala, kun tuntee itsensä niin voimattomaksi aikuisten maailmassa jossa ei voi itse vaikuttaa.

Vähän - eikä niin vähänkään - tämä kirja pistää vihaksi. Onko se nyt niin vaikeaa ymmärtää erilaisuutta? Muita uskontoja? Ajatus joka oli itselläni läsnä tätä lukiessa: luojan kiitos en enää ole tuossa iässä. Takana ovat ala- ja yläasteet.

Mielenkiintoista oli myös tuo lumisuus koko kirjan ajan. Mitä lie se sitten symboloikaan? Puhtautta? Kieli oli kirjassa todella antoisaa ja mieltä lämmittävää. Pienen tytön kantilta tämä on kirjoitettu joten kerronnan naiiviudelta ei voi välttyä. Sanoisin että Ihana maa on hyvä kirja monen muun hyvän joukossa mutta se ei sieltä paljon erotu.