Kirja herättää ehkä enemmän ajatuksia jos tietää hieman kirjailijasta itsestään. Robert Walser eli vuosina 1878-1956 ja oli sveitsiläinen lyyrikko ja lyhytproosan kirjoittaja. Kirjoitti hän myös romaaneja, jotka eivät juurikaan menestyneet. Kuten ei köyhyydessä elänyt Walser itsekään omana elinaikanaan. Oliko Walser siis ennen aikaansa syntynyt ja väärinymmärretty? Nykyisin kun Walser on nostettu modernismin edustajaksi ja klassikkomieheksi. Jälkisanoja lukiessa tulee suorastaan sääli, ettei Walser itse päässyt näkemään suosiotaan, johon kovin ristiriitaisesti omassa tuotannossaan suhtautui.
Kävelyretkeä ja muita kertomuksia luin silmät pyöreänä ihmetellen. Niin paljon oli symboliikkaa, absurdeja kohtauksia, aina piti välillä pysähtyä miettimään että kaikki ei nyt taida olla ihan niin kuin tekstissä sanotaan. Todella ironista ja yhteiskuntakriittistä jälkeä.
Walserilla on filosofinen, aina askeleen edelle oleva tapa ilmaista asiat, joten onneksi minun ei tarvitse avata näitä lyhytproosanpätkiä yhtään enempää. Hän pitää ihmisiä välillä vähän tyhminä ja naureskelee heille ylhäältä, tai ainakin etäältä, kun he kompastuvat omaan mahtavuuteensa. Sellainen rehellisyys on varmaankin ollut raivostuttavaa aikanaan.
Walserin aihepiirit ovat monipuoliset. Välillä huomaa tietysti hänen kirjoittavan omaa elämäänsä hipoen, mutta välillä hän on rikas tyttö Berliinissä ja välillä koppava, urallaan menestynyt mies, ovatko ne sitten liioiteltuja Walserin persoonan osia, vai mitä, en lähde sitä tulkitsemaan. Hän kirjoittaa ihmisten välisistä suhteista ja erityisesti eri yhteiskuntaluokkien välisestä kuilusta.
Tapa ihmetellä asioita ja luontoa on suorastaa lapsenomainen. Välillä puhutaan kukista ja linnuista mutta en missään mielessä voisi sanoa tätä kevyeksi proosaksi. Kuolema kolkuttelee monessakin tarinassa eikä se useinkaan ole luonnollinen.
Teos sisältää 41 lyhytproosanpätkää joista Kävelyretki on pisin. Normaali mitta näille on kuitenkin pari kolme sivua. Jokaisessa kyllä mahtuu olemaan se oma juttunsa.
Siteeraan tähän tekstiä No niin! Sainpas minä sinut, joka oli henkilökohtainen lempparini, ja on aika Walsermainen.
Hän tuijotti ovea ankarasti ja mietti, onko se kiinni. “Ovi, sanopas oletko sinä kiinni?” hän kysyi, mutta ovi ei vastannut. Eihän sen olisi ollut lainkaan tarpeenkaan vastata, sillä se oli kiinni. Se oli täsmälleen niin kuin olla pitää, mutta mies joka ei uskonut silmiään ei uskonut sitä, hän ei uskonut, että se oli niin kuin olla pitää, vaan epäili kaiken aikaa, ettei se ollut kunnolla kiinni. “ Oletko sinä oikeastaan kiinni vai etkö sinä ole kiinni?” hän kysyi toistamiseen, mutta ovi ei taaskaan vastannut, niin kuin ymmärretävää onkin. Voiko ovelta muka vaatia että se vastaa?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti