Lintutyttö, itsenäinen nuori intiaaninainen, ei suostu täyttämään perheensä odotuksia ja ryhtymään vaimoksi ja äidiksi. Sen sijaan hän päättää ryhtyä metsästäjäksi ja elää eristäytynyttä elämää, jota uhkaavat nälkäkuolema ja eskimoiden hyökkäykset. Tiellään Lintutyttö tapaa Dagoon, levottoman nuoren haaveilija, joka jättää kotinsa lähteäkseen etsimään legendaarista Aurigon maata. Kaksi kapinallista vaeltaa kumpikin tahollaan kauas heimonsa perinteistä, ja lopulta heidän on löydettävä tiensä takaisin kotiin.
Taas kerran joudun toteamaan että oli aika tai paikka mikä hyvänsä, ihmisten ongelmat ovat loppupeleissä hyvin samanlaisia. Hyväksyykö vanhemmat, jos tyttö onkin poikatyttö tai poika ei olekaan perusmiehekäs metsästäjä? Mitä muut ajattelevat jos et täytä sitä paikkaa johon olet syntynyt? Naisen paikasta on varmasti montakin kirjaa kirjoitettu, ja Lintutyttö on yksi niistä. Stereotypiat elää tässä kirjassa, mutta onneksi niitä horjutetaan.
Luin tämän kirjan jonkin aikaa sitten, ja pidin. Suhtauduin siihen eri tavalla kuin muihin kirjoihin, sillä kertoohan se aivan erilaisesta maailmasta kuin missä itse elän.
Lintutyttö muistuttaa enemmän tarinaa. Hämäävää sinänsä, että se voisi hyvinkin olla tositapahtumiin perustuva. Welma Wallis nimittäin tietää mistä puhuu, sillä hän on itsekin atapaski-intiaaniperheen jäsen, ja on elänyt eristäytynyttä elämää vuosikausia, opiskellen ja kirjoittaen. Hän on itse oman elämänsä lintutyttö ja se tuo lisää arvoa kirjalle.
Jos jotain, niin Lintutyttö ei varmasti säikäytä lukijaansa pituudellaan, sillä sivuja löytyy 207, ja kuvistustakin on luvassa. Itsellänihän ei rehellisesti ole minkäänlaista käsitystä atapaskien elämästä, joten kuvitus tulee tarpeeseen. Ja jos en muuta olisi tästä kirjasta saanut, niin ainakin viisastuin, sillä se on hyvin tietoa antava kirja.
Kieli kirjassa on melko toteavaa. Karu, vuosikausia kestänyt orjuuttaminen on selitetty ilman korusanoja, ja se tuntuu tylyltä. Tavallaan olisin toivonut yksityiskohtaisempaa, enemmän hekumallisempaa sepostusta, mutta Wallis ei mässäile.
Intiaanit on jostain kumman syystä aina kiinnostaneet minua. Pidän siitä rauhallisesta elämästä, yhteisöllisyydestä, yksinkertaisuudesta; tai ainakin sellainen kuva meille usein annetaan. Toisaalta Lintutyttö tuo kuvaan myös väkivallan, ikuisen hyvän ja pahan taistelun. Sitä ei pääse karkuun edes Alaskassa. Jos joku tietää muita hyviä intiaanikirjoja, niin vinkatkaa?
"Tämä kirja on omistettu kaikille maapallon heimoille. Olemme kaikki erilaisia yksilöinä, ryhminä, ja kansoina, mutta silti meidän on noustava vihan ja pahuuden opetusten yläpuolelle ja kamppailtava yhtenä heimona hyvän puolesta. Historiallisesti me kaikki olemme kärsineet ja kestäneet. Toivottavasti meillä on rohkeutta kohdata tulevaisuutemme.- Velma Wallis"
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti