"Sinäkö et usko?"
"Niin, en taida uskoa."
"Minä uskon," sanoi Ruth. "En tarkoita mitään halleluja-enkelinsiipipotaskaa, mutta minusta taivas on olemassa."
"Onko Susie onnellinen?"
"Sehän on taivas, eikö niin?"
"Mutta mitä se tarkoittaa?"
Tee oli jääkylmää ja koulun kello oli soinut ensimmäisen kerran. Ruth hymyili mukiinsa. “No jaa, niin kuin minun isäni sanoisi, se tarkoittaa että hän on päässyt pois täältä persereiästä.”
Teos sanoo sen suoraan, ei kannata olla lapsi eikä nainen.
Susie raiskataan ja murhataan raa’asti oman kotinsa läheisellä pellolla. Murhan tekee naapurinsetä Harvey, originelli mies jota vastaan ei kuitenkaan saada tarpeeksi todisteita. Susie selostaa taivaasta käsin elämäänsä siellä, ja seuraa läheistensä kasvua ja myllerrystä maapallolla. Kirja on Susien kipuilua kuolemansa hyväksymisen kanssa, ja suuren ikävän kestämistä. Välillä päästään syvälle Susien perheen ja ystävien elämään, ja heidän menetyksen tunteisiin.
Oma taivas on niitä kirjoja, jotka lukee nopeasti. Vaikka siltä istumalta. Kieli on mukaansatempaavaa, helppolukuista, nopeaa ja etenevää. Kyseessä on yllättävän viihdyttävä kirja, ei ollenkaan niin raju tai väkivaltainen kuin aiheena voisi kuvitella. Oma taivas tuntuu vähän kuin elämäkerralta. Siinä on Susie alusta loppuun ja erityisesti hänen lähimmäisensä. Onneksi myös muiden henkilöiden pään sisään päästään, sillä sieltä löytyy paljastavia tarinoita. Monta kertaa lukiessani vain ihmettelin, onko kuolleilla siis mahdollisuus lukea ajatuksia?
Kuolema yhdistää ja erottaa. Oma taivas on realistinen kuvaus siitä mitä voi tapahtua, kun perhettä ja pientä yhteisöä vavisuttaa tragedia. Kestääkö avioliitto, pystyykö olemaan toisen tukena kun molemmat ovat hajalla, miltä ihmisten säälivät katseet tuntuu? Susien sisko Lindsey katsoo ihmisiä näkemättä niitä ja häntä katsotaan ja nähdään Susie. Kuinka pitkä on yhteisön muisti, ja toisaalta, pieni yhteisö myös tukee ja osoittaa välittävänsä.
Pidin monista hahmoista. Salaperäisestä Raystä johon Susie oli ihastunut, kovanaama-sisko Lindsaystä, ja lämpimästä perheenisästä Jackista. Erityisesti runotyttö Ruthista, josta löysin paljon itseäni. Omasta mielestäni silti Susie jäi ontoksi. Mistä Susie tykkäsi? Mistä hän raivostui? Hän oli enimmäkseen tapahtumien kertoja, päähenkilö jonka sisään ei silti tunne pääsevänsä.
Oma taivas on niin täynnä päähenkilöitä, että väistämättä joku jää kylmäksi. Susien perheen pienimmästä, Buckley-veljestä, en paljon saanut irti. Susien äiti, Abigail, ei jäänyt ontoksi, mutta oli ehkä kirjan ärsyttävin hahmo, tyhjä katse silmissään ja pakoileva asenne.
Omassa taivaassa ollaan hirvittävän suurten kysymysten äärellä. Onko taivas olemassa? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Millainen paikka taivas on? Harmikseni Jumalasta ei mainittu sanaakaan, eikä uskonnosta niinkään, vaikka tapahtumapaikkana onkin juuri taivas. Eikä ihan mikä tahansa taivas, vaan paikka jossa on jäätelöbaari, koulu jossa luetaan Vogueta, ja soitetaan jazzia. Silti Susie valittaa tylsyydestä. Monessa kohtaa mainitaan, että hän on virheettömän maailman vanki, ja kyllä se minun korvaani kuulostaa surulliselta. Tunteeko hän kenties elävänsä lasipallossa, ikuisessa lumisateessa, jossa on turvassa, mutta ei kasva eikä voi vaikuttaa ympäristöönsä?
Oliko teos kuitenkin vähän kliseinen? Amerikkalainen unelma (pari lasta, omakotitalo, koira) järkkyy, ja uhrina on vaaleatukkainen 13-vuotias tyttö. Raiskaajamurhaaja-Harveystä annetaan kliseinen hikinen naapurinsetä kuvaus, hänelle on helppo ajatella likinäköiset pyöreät silmälasit. Harveystä ei kuitenkaan tehdä mustavalkoista pahaa hahmoa, vaan häntä onneksi syvennetään.
Tästähän on tehty myös elokuva, mutta sitä en juurikaan suosittele kenellekään. Kirjaa voisin kyllä. Vaikka kyseessä toki piti olla herkkä kirja, itse en siitä hirveästi liikuttunut. Olenko sitten kyynikko, vai mikä?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti