perjantai 20. syyskuuta 2013

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä


Ensimmäinen maailmansota on ohi, ja Tom on päässyt ehjin nahoin kotiin. Hän on mielissään rauhallisesta tulevaisuudesta eristyksissä majankanvartijana, ja onni on uskomaton kun hän törmää Isabeliin, josta sittemmin tulee hänen vaimonsa. Elämä ei kuitenkaan pysy niin kovin rauhallisena, sillä eräänä päivänä saarelle ajelehtii vene, kyydissään kuollut mies ja kolme kuukautta vanha pienokainen. Miljöönä Janus Rockin saari on ehkä mieleenpainuvin ja kiehtovin pitkään aikaan. On helppo kuvitella sen jylhyys ja kauneus, mutta myös eristäytyneisyys. Tapaturman sattuessa sieltä ei voi poistua nopeasti, posti kulkee kuukausia viiveessä, eikä sitä kuuluisaa ihmiskontaktia ole kuin miehen ja vaimon välillä.

En pitänyt Isabelin hahmosta liiaksi, vaikka kirjan luettuanne varmasti saatte tietää tekijät jotka vaikuttavat taustalla hänen ratkaisuihinsa. Tämä on kirja äidinvaistoista, ja paljon annetaan arvoa lauselle: Ymmärrät sitten kun olet itse isä/äiti. Minä en ole - siksikö jotain jäi ymmärtämättä? Kenellä on oikeus saada äidin titteli: hänellä, joka kasvattaa, vai hänellä joka on synnyttänyt? Ja onko lapsensa puolesta valmis uhraamaan aivan mitä vain? Ja onko se oikein?

Kyseessä on Stedmanin esikoisromaani, vaikka hän kirjoittaakin kuin vanha tekijä, ainakin maisemakuvausten osalta. Kirja on kirjoitettu romantisoiden mutta repliikit ovat välillä onton oloisia. Kieli on minun makuuni vähän turhan kaunistelevaa, vaan minä kun en paljon romantisoinneista tykkää muutenkaan, älkää antako tälle kommentille liikaa painoarvoa. Muutoin tässä on tunnelmaa vaikka toisille jakaa. Myös Stedmanin aiempi työ asianajajana heijastelee taustalla, samoin kuin elämänkokemus.

4 kommenttia :

  1. Tuo on ihan totta, että kun itse ei ole äiti tai sellaiseksi ainakaan vielä haaveileva, ei voi täysin ymmärtää äidinvaistoja, joten sikäli kirjan Isabel ei ollut siltä kannalta itselle samastuttava hahmo. Mutta kirjasta pidin kyllä paljon, ihana se sen miljöö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan sen suojeluvietin voi jokseenkin ymmärtää, mutta kun tässä nyt oli juuri siitä äitiydestä kyse.. Ehkä pitää palata näihin tunnelmiin sitten vuosien päästä. (;

      Poista
  2. Minä pidin kirjasta paljon ja pidin tavallaan siitä moraalisesta kysymyksestä, jonka kirja tarjosi. Mutta ehkä kaikkea kirjasta ei voi tajuta, ellei ole äiti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko kai se on silti myöntää, että itse sitä olisi valmis venyttämään omaa moraaliaan alta aikayksikön jos joku itselle rakas olisi kyseessä. Jotenkin tuntuu että näin on meidät ihmiset rakennettu: tunteviksi.

      Poista