Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Tummanhopeinen meri (The Silver Dark Sea, 2012) kertoo fiktiivisen Parla-saaren asukkaiden tarinaa. Saarella on pitkä historia täynnä surullisia ja väkivaltaisia sukutarinoita (juuri tästä väkivaltaisuudesta yllätyin - kirja muuten vaikutti niin puhtoiselta). Rauhaa rakastavien ja huomiseen uskovien parlalaisten elämä kuitenkin musertui, kun kaikkien rakastama Thomas hukkui neljä vuotta sitten. Tom oli Maggielle aviomies, Emmelinelle poika, Nathanille veli, vähän jokaiselle saaren asukkaalle (ja heitä ei tunnu olevan montaa) jotain. Niinpä menetys on ollut suuri, eikä vuosien saatossa juuri kukaan ole lakannut suremasta tai unohtanut. Eräänä iltana saaren rantaan huuhtoutuu muistinsa menettänyt mies, joka herättää henkiin vanhan kansantarun Kalamiehestä. Mutta olipa hän Kalamies tai ei, sitä en paljasta, hän joka tapauksessa laittaa saarelaiset positiivisen muutoksen tielle.

Fletcher alkoi houkuttaa Katrin runsaiden kehujen saattelemana. Kirja on kaunis niin kieleltään kuin juoneltaan alusta loppuun, mutta sortuu ehkä olemaan liian kaunis. Ymmärrettävästi elämänmeno menee raiteiltaan, kun ennenaikainen kuolema kohtaa näin pienen yhteisön, mutta siihenkin suhteutettuna Tomin kuolema tuntuu ylikorostetulta, ja saa liikaa toistoja.

Mielenkiintoni heti alussa herätti itse Parlan saari. Missä on tuo idyllinen lampaidenkasvattajien unelma? "Much of the story of The Silver Dark Sea is set on the fictional Island of Parla, the inspiration for which came from Fletcher’s research around the islands surrounding Scotland." kerrotaan Alexandra O'toolen blogissa, ja juurikin Skotlannin tuo Parla toikin minulla mieleen.

Parla on suljetun oloinen saari, jonne pääsee sisämaasta vain muutaman tunnin mittaisella lauttamatkalla, eikä aina silläkään jos ei sää salli. Toisinsanoen se on loistavaa päiväunimatskua ja kutkuttaa mielikuvitusta. Ja valitettavasti herättää myös vähän melankolisia tunteita tässä pohjanmaan tallaajassa. Yksi kummastusta herättäneistä asioista oli se, miten Parlassa käytiin koulua ja mistä he saivat kaikki nykyaikaiset vempaimet kahvinkeittimistä matkapuhelimiin, sillä mukavuuksia heillä tuntui olevan.

Sitäkin tulin ajatelleeksi, että olisipa minullakin mahdollisuus alkaa lammasfarmariksi tai olisinpa syntynyt tuon saaren kasvatiksi, ja olisipa itsellänikin edes noin läheiset perhesuhteet. Kaukana ovat ajat kun naapureista tiesi muutakin kuin postilaatikosta luntatun sukunimen, ja vielä kauempana se, kun heiltä pystyi hakemaan maitopurkkia kesken lättytaikinan teon. Mutta näinhän on eletty jo pitkään, eikä se ketään yllätä. Pieni kateus siis hiipi mieleeni, kun heillä oli jotain mistä minä en ainakaan tiedä yhtään mitään. Ikävä kyllä tämäkään ei perustu tositapahtumiin, mutta toivon kyllä hartaasti että kyseisenlaista yhteisöllistä kanssakäymistä vielä jossain päin tätä maapalloa harrastatetaan.

Mutta menipäs taas asian vierestä. Se Itse Asia tuntui tässä kirjassa olevan rakkaus ja menetys. Se herkisti paikoin - Fletcher on ilmeisesti aika herkän oloinen kirjailja - mutta mielenkiintoni oli valitettavasti kohdistunut muualle kuin näihin rakkaushömpötyksiin. Kirja oli puhtaasti uskomaton, eikä muuta yrittänyt olla ja se toimi. Jotain satumaista siinä oli.