sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti


Ensikosketukseni Anna-Leena Härköseen tulee tässä. Olen positiivisesti yllättynyt. Onnen tunti pamahti kirjakerhosta ilmaislahjana, ja hyvä niin, sillä tuskin olisin sitä kirjaston hyllyiltä valinnut. Hiljalleen tähän lämpenin ja lopulta antauduin. Tämä nyt vain vei mukanaan.

Yhtenä päivänä Tuula leikkaa lehtileikkeen jossa käsitellään lastensuojelua, ja saa päähänpinttymän, että hänen täytyy ottaa sijaislapsi. Omia lapsia hän ei voi enää saada kohdunpoiston jälkeen. Avomies Harri ei ajatuksesta heti riemastu, mutta suhtautuu lopulta isällisen rauhallisesti ja huumorilla. Ennestään Tuulalla on jo poika, kymmenvuotias Roope. Roopen biologinen isä, Jari, on ulkomailla kauppoja tekevä bisnesmies, joka tapaa poikaansa harvoin.

Jo pelkästään soveltuvuusprosessi on pitkä ja luurangot meinaavat tulla ulos kaapeistaan. Tuula pohtii, syystäkin, onko hänestä ottamaan traumatisoituneita lapsia kotiinsa, ja miksi hänen täytyy välttämättä joku pelastaa. Tuulan äiti on ollut rankahko alkoholisti joka on jättänyt usein yksin kotiin ja isää on tuskin ollutkaan. Isästä mieleen on jäänyt vain matkalaukun kanssa autoon viivähtänyt varjo johon tytär on yrittänyt takertua.

Noin kirjan puolivälissä valokeila asettuu kahdeksanvuotiaaseen pikkuvanhaan Lukeen, ja viisivuotiaaseen enkelikikkuraiseen Venniin. Koviakokeneet sisarukset tulevat menneisyyden haamujen kanssa, eikä hirtetyiltä nukeilta ja yökasteluilta vältytä. Biologiset vanhemmat ovat tapaus sinänsä, ja heidänkin tarinansa tullaan kuulemaan.

Yleensä en hirveästi arvosta sitä, että tapahtumiin tuodaan liikaa tunnetta. Ei niitä tässä paisutella mitenkään, mutta kyllä niitä vähän voivotellaan. Eikä se haittaa yhtään. Kirja on rehellinen, eikä se pelkää inhimillisten ajatusten esilletuomista.

Pidin kirjan päähenkilöstä, Tuulasta, todella paljon. Hatunnoston paikka. Epätäydellisyydessään täydellinen äiti. Toisekseen pidin Harrin ja Tuulan suhteesta. Kaikenlaiseen katkeruuteen tottuneena on ilo lukea joskus onnistuneista suhteista. Niistä kirjoitetaan aivan liian harvoin.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Marja Björk: Puuma


Aika vain liukui lävitse. Huomenna hän olisi taas päivän vanhempi. Hän ei saisi enää koskaan herätä kaksikymmentä vuotta nuorempana, tai kymmenen, edes viisi. Ei edes yhdeksi päiväksi. Hetkeksikään. Ylioppilaspäiväksi tai sen verran, että olisi ehtinyt katsoa peilistä, miltä näytti silloin. 

Marja Björk ei kuulemma, tai näemmä, säiky uskaliaita aiheita ja Puuma jatkaa tuttua tietä teoksen Posliini jälkeen. Teemoina ovat seksuaalisuus, kaksoiselämä, avioelämä ja sen kriisit, sekä vanheneminen.



Malla on juristi, jonka ikää ei suoraa kirjassa tuoda esille, mutta veikkaisin kyseessä olevan viidenkympinkriisivaiheen vastikään ohittanut nainen, jonka on hankala hyväksyä riippurintojaan ja vatsaan kertynyttä selluliittiä. Aviomies Kauko on tuttu ja turvallinen, sellainen jonka kanssa voi hässiä Dressamannin mainoksen tahtiin, mikäli nyt muna pysyy pystyssä. Onneksi on toki viagra.

Vastaus Mallan intohimon- ja uutuudenviehätyksenkaipuuseen on naapuriin muuttava rikoskonstaapeli Roy. Hän saa Mallan puumavietit valloilleen, ja tuntemaan itsensä haluttavammaksi. Aviomies Kauko on toki rakas mutta ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Ja koska nimenomaan kaksoielämäkirjasta on kyse; Kauko sulkee silmänsä Mallan seikkailuilta ja keskittyy lintubongaukseen, eikä Mallakaan mitään elämänmuutosta havittele. Seksiä vain.

Kirjassa käydään myös Mallan lapsuusmuistoissa, eikä äitisuhde tunneta olevan mistään vahvimmasta päästä. Äiti kun on itsekin ollut kovin kevytkenkäisen oloinen, ja ajautunut kulissiliittoon. Vaan mikäs lukija on sitä moralisoimaan? Mitä kukaan on?

Mitään elämää suurempia totuuksia ei tämä kirja pauhaa. Suhteellisen aidon tuntuinen teos on kyseessä, mitä nyt hivenen kärjistetty kertomus myöhäisestä keski-iän kriisistä ja pitkän suhteen olemuksesta.
Mallan ystävä Riitta tuntuu kyllä niin epäolennaiselta ja alleviivatulta hahmolta uskontohörhötyksineen, että sen mukana olo on jokseenkin raivostuttavaa. "Uskiksista" annetaan tässä melko yksinkertainen ja aivopesevä kuva. Ei näin.

Teksti on mukiinmenevää, ei mitään maata mullistavaa tai edes mieleenpainuvaa. Sellaista toteavaa ja nopeasti luettavaa.

Jonkinaikaa sitten ilmestynyt teos Poika on minua teemoillaan kiinnostanut, mutta tämän luettuani en ole ollenkaan varma jaksanko siihen sittenkään perehtyä...

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Katja Kettu: Surujenkerääjä


Minä olen Surujenkerääjä ja minä olen suurta sukua. Niin kauan kuin minussa muistia riittää, olen varastoinut ja tallentanut itseeni kaikenlaista murhetta. Pieniä huolia, suuria huolia, ongelmia, sielunvaginan vingahduksia ja munanjohtimen muljahduksia. Jonakin päivänä minä olen täynnä ja repeän ja oksennan ja valutan kaiken paskan, kaikki suuret rumat asiat kaikkien muiden nähtäväksi. 

Surujenkerääjä on kasvu- ja sukutarina, matka pohjoisesta etelään, uskomattomia sattumia täynnä.  Mukanaan Surujenkerääjällä on surukiviä jotka estävät suruja nousemasta pintaan. Suruja hän kahmii äidiltään, isältään, ja päiväkodin ja terapeuttien, miesten ja muiden aina-oikeassa-olevien ymmärtämättömyydestä. Hän kasvaa hellyysboikotissa, tykkapöllyjen ja väärinkäsityksen lomassa. Äiti on poissaoleva, lastaan kenties ylimääräisenä pahana pitävä, ainakin säälittävänä. Isä on karu mies, jonka mielestä lasta ei saa totuttaa liian hyvään.

Oivallista kansigrafiikkaa!




Surujenkerääjässä on asennetta, ja se on todellakin menossa jotakin kohti. Siinä on salaisuuksia joiden paljastumista odottaa kuin aarretta olisi metsästämässä.

Omasta mielestäni pysäyttävä kohtaus oli sukulaistyttö Maijan käynti Surujenkerääjän tädin vastaanotolla: 

Maija löysi itsestään kasan muita, ennen tuiki tiedostamattomia ongelmia. Näin he saivat kulumaan puoli vuotta ja huomattavan määrän Maijan kultaseppäisän omaisuutta. Heillä oli jopa hauskaa. Maijan tulkinnalle ensimmäisestä krapula-aamustaan tätini nauraa kaakatti rumasti ja vasten kasvoja. Hän opetti Maijalle, että vain tylsät ja mielikuvituksettomat ihmiset eivät koskaan löydä itseään yllättävistä tilanteista tai pitävät niihin joutumista vääjäämättömänä mielisairauden merkkinä. Vain täydellinen korppi ja simasaituri kuvittelee, ettei hänen mielessään voi tapahtua yhtäkkisiä muljahduksia, niin että jotain ennalta-arvaamatonta pulpahtaa pintaan. Mieli on kuin suon pinta, joskus pohjamudat ryöpsähtävät ylös sekoittaen kirkkaaseen veteen turvetta ja myrkyllisiä kaasuja. Mutta tällä tavoin suon alemmat kerrokset voivat hyvin. 

Draamantajua, ja tilannekomiikkaa. Lukija viihtyy nokkelasaisessa seurassa, se on Ketulla halussa. Teksti liukuu, sujuu, ei töki, ei pysähtele. Sellaista on nautinto lukea. Melkoisena surujenkahmijana en koe rankkoja aiheita tai ronskia kieltä häiritsevänä. Sillä ei tämä mitään korukieltä sisällä. Pimppi on pimppi ja jutut karskeja kuten Suomen historia ja sen köyhät suvut legendoissaan ovat. Yllättävää humoriikkaa silti tunnistin vaikkapa nyt Veikko-sedän itsensäräjäyttämisen tarinasta. Viekas hymy huulilla hyytyi tietysti kun ymmärsin että kyseessä on vaimonhakkaaja ja lasten pieksijä. Surujenkerääjän suvusta löytyy hulluja, parantajia, lastenkasvatuseksperttejä, ja sukunsa surmaajia. Monenmoista mahtuu kuten sukusaagaan kuuluukin.

Kaiken kaikkiaan tarina on epäuskottava. Voiko niin moni asia mennä niin pahasti metsään? Surujenkerääjällä on iso pino kiviä, hylkäämisiä, ahdisteluja, mustelmia, traumoja, pieleenmenneitä työkokeiluja.. Lista vain jatkuu! Valopilkkuna on isoäiti joka hellii ja opettaa tyttärentytärtään, mutta pian on hänkin poissa. Sitten on serkku, mutta hänkin on jäänyt suointiaanien tasolle.

Silti tämä ei ole kirja alkoholismista tai perheväkivallasta, vaikka ne pinnalla ovat. Raittiimmatkin voivat eläytyä. Ei masennuspakkoa. Suosittelen tätä henkilöille jotka eivät muutamaa rumaa sanaa säikähdä, ja joita ihmismieli kiehtoo ja kiinnostaa. Kirja on lohduttava, sillä se antaa syitä seurauksille. Me ihmiset emme aina ole niin kauniita, vai mitä?

" -- riemukkaan groteski sukusaaga, rujonkaunis tarina kostosta ja vastuusta. Samalla se on tutkielma todellisuudesta, sen hahmottumisesta ja tulkinnasta. Siitä, miten tässä maailmassa tullaan onnelliseksi, lakataan murehtimasta turhia."