Kuka olen ja miksi pidän kirjablogia

Olen 21-vuotias ylioppilas ja media-assistentti, jonka tulevaisuus on auki. Tässä minä. Ja muutamia asioita joista tykkään.

minä

sielunsisko

koira <3

rakas

toinen siskon lapsista. rakkaita.

lämpö.

miun albiino.

vanhat jutut.

kertaa 2.

kertaa 3.

lähteminen.

Kaikki kuvat ovat siis omiani. Ja jos ei listasta tullut selväksi, valokuvaaminen on mulle melkoista hengentuotetta.

Sitten asiaan! Olen lukenut elämässäni suhteellisen vähän, ehkä noin 100 ihan oikeaa kirjaa. Suurin osa kirjoista on jäänyt kesken. Pienenä kuuluin Pollux-kerhoon ja Merja Jalon kirjat olivat myös tuttua kauraa. Rakastin kyllä Jalon kirjoja, vaikka en niin hevosista välittänyt. Kymmenen vuotta vanhempi siskoni luki tosi paljon ja jostain syystä ajattelin että en halua matkia ja omia toisen harrastusta. Jossain vaiheessa ajattelin että ei lukeminen ole mun juttu, siitä saa syyttää villejä nuoruusvuosia, ja suurta keskittymiskyvyttömyyttä. Kuitenkin olen aina tykännyt kirjoittaa, esim. päiväkirjaa, runoja ja muuten vain ajatusvirtaa.
Juurikin toi keskittymiskyvyttömyys taitaa olla se syy miksi lukeminen on välillä niin takkuista. Sairastan masennusta, joten silläkin taitaa olla näppinsä pelissä. On ollut hankala löytää kirjoja joiden kanssa on halunnut mennä loppuun asti.. Heh. Ennen luin paljon kauhukirjallisuutta ja Poe ja Stephen King ovat tuttuja kavereita. Sitten tutustuin sattumalta Cunninghamin teokseen Koti maailman laidalla ja tajusin että muissakin genreissä voi olla veret seisauttavia juttuja.

Miksi sitten luen? Koska tykkään siitä tunteesta, kun on kirja kädessä. Luen, koska olen tiedonjanoinen ihminen. Ja aina joskus löydän tarinan josta haluaisin löytää itseni, ja silloin olen tyytyväinen. Kirjablogia pidän, koska olen listafriikki ja saan enemmän kirjoista irti niistä kirjoittamalla. Joskushan sitä tajuaa ajatuksensa vasta kun alkaa kirjoittamaan niitä.

Miksi sinä?

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Aurinkoista iltapäivää. Kävinpä tässä kirjastossa ja mukaan tarttui Robert Walserin Kävelyretki ja muita kertomuksia sekä Joonas Konstigin Totuus naisista. Kukaan lukenut? Jälkimmäisen valitsin vain sen nimen vuoksi.

Tai no olihan siinä kiva kansikin.

Koulussa olisi varmasti pitänyt tehdä paljon muutakin kuin lukea kirjaa, mutta eipä Hiljaisuus soi h-mollissa kauaa aikaani vienyt. Dialogia siinä enimmäkseen oli ja sitä nyt luki melkein toisella silmällä.

Kyse on siis 12-vuotiaasta Gwennistä 50-luvun Walesissa. Gwenni harrastaa lentämistä, varsinkin öisin, ja nyt hän todistaa naapurin baptistipapin kuoleman. Tai saa siitä etiäsen.

Eka ajatus oli, että onpa ihanaa kielenkäyttöä. Oli orvokkeja ja kastetta ja inkivääriä, ja koska kirja oli kirjoitettu nuoren päähenkilön näkökulmasta, se oli aistikasta ja ihmettelevää. Ei aina niin realistista.

Gwennin äiti jäi minua erityisesti vaivaamaan. Sen henkilön repliikit kun oli rajoittuneet osastolle "Älä ole höpsö, Gwenni" tai "Nyt loppuu tuollaiset puheet". Gwennin äidistä annettiin melkoisen syyllistävä ja ahdasmielinen kuva, mutta sen te saatte itse selvittää, miksi.

Siinä kirja oli onnistunut, että se herätteli mielenkiintoa tasaisesti ja lopussa tuli ratkaisuja olan takaa. Jotenkin vaan jäi olo, että enpä taida tätä kirjaa muistella enää vuosien päästä. Ei mitenkään mielenpainuva teos siis.

Väittäisin että kyseisessä Walesin kylässä oli vähän liikaa porukkaa, sivuhenkilöitä pursuili milloin mistäkin. Turhaa yritin pysyä perässä että kuka nyt oli kukakin.

Gwenni oli kuitenkin mysteerejä täynnä oleva päähenkilö, ja se oli ehkä sitten se liima mikä sai lukemaan tämän varmasti loppuun asti. Viihdyttävä, nopeasti luettava teos, mutta odotin enemmän.

Alice Sebold: Oma taivas

"Susie on taivaassa, jos sellaiseen uskoo."
"Sinäkö et usko?"
"Niin, en taida uskoa."
"Minä uskon," sanoi Ruth. "En tarkoita mitään halleluja-enkelinsiipipotaskaa, mutta minusta taivas on olemassa." 
"Onko Susie onnellinen?"
"Sehän on taivas, eikö niin?"
"Mutta mitä se tarkoittaa?"
Tee oli jääkylmää ja koulun kello oli soinut ensimmäisen kerran. Ruth hymyili mukiinsa. “No jaa, niin kuin minun isäni sanoisi, se tarkoittaa että hän on päässyt pois täältä persereiästä.”

Teos sanoo sen suoraan, ei kannata olla lapsi eikä nainen.

Susie raiskataan ja murhataan raa’asti oman kotinsa läheisellä pellolla. Murhan tekee naapurinsetä Harvey, originelli mies jota vastaan ei kuitenkaan saada tarpeeksi todisteita. Susie selostaa taivaasta käsin elämäänsä siellä, ja seuraa läheistensä kasvua ja myllerrystä maapallolla. Kirja on Susien kipuilua kuolemansa hyväksymisen kanssa, ja suuren ikävän kestämistä. Välillä päästään syvälle Susien perheen ja ystävien elämään, ja heidän menetyksen tunteisiin.

Oma taivas on niitä kirjoja, jotka lukee nopeasti. Vaikka siltä istumalta. Kieli on mukaansatempaavaa, helppolukuista, nopeaa ja etenevää. Kyseessä on yllättävän viihdyttävä kirja, ei ollenkaan niin raju tai väkivaltainen kuin aiheena voisi kuvitella. Oma taivas tuntuu vähän kuin elämäkerralta. Siinä on Susie alusta loppuun ja erityisesti hänen lähimmäisensä. Onneksi myös muiden henkilöiden pään sisään päästään, sillä sieltä löytyy paljastavia tarinoita. Monta kertaa lukiessani vain ihmettelin, onko kuolleilla siis mahdollisuus lukea ajatuksia?

Kuolema yhdistää ja erottaa. Oma taivas on realistinen kuvaus siitä mitä voi tapahtua, kun perhettä ja pientä yhteisöä vavisuttaa tragedia. Kestääkö avioliitto, pystyykö olemaan toisen tukena kun molemmat ovat hajalla, miltä ihmisten säälivät katseet tuntuu? Susien sisko Lindsey katsoo ihmisiä näkemättä niitä ja häntä katsotaan ja nähdään Susie. Kuinka pitkä on yhteisön muisti, ja toisaalta, pieni yhteisö myös tukee ja osoittaa välittävänsä.      

Pidin monista hahmoista. Salaperäisestä Raystä johon Susie oli ihastunut, kovanaama-sisko Lindsaystä, ja lämpimästä perheenisästä Jackista. Erityisesti runotyttö Ruthista, josta löysin paljon itseäni. Omasta mielestäni silti Susie jäi ontoksi. Mistä Susie tykkäsi? Mistä hän raivostui? Hän oli enimmäkseen tapahtumien kertoja, päähenkilö jonka sisään ei silti tunne pääsevänsä.

Oma taivas on niin täynnä päähenkilöitä, että väistämättä joku jää kylmäksi. Susien perheen pienimmästä, Buckley-veljestä, en paljon saanut irti. Susien äiti, Abigail, ei jäänyt ontoksi, mutta oli ehkä kirjan ärsyttävin hahmo, tyhjä katse silmissään ja pakoileva asenne.        

Omassa taivaassa ollaan hirvittävän suurten kysymysten äärellä. Onko taivas olemassa? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Millainen paikka taivas on? Harmikseni Jumalasta ei mainittu sanaakaan, eikä uskonnosta niinkään, vaikka tapahtumapaikkana onkin juuri taivas. Eikä ihan mikä tahansa taivas, vaan paikka jossa on jäätelöbaari, koulu jossa luetaan Vogueta, ja soitetaan jazzia. Silti Susie valittaa tylsyydestä. Monessa kohtaa mainitaan, että hän on virheettömän maailman vanki, ja kyllä se minun korvaani kuulostaa surulliselta. Tunteeko hän kenties elävänsä lasipallossa, ikuisessa lumisateessa, jossa on turvassa, mutta ei kasva eikä voi vaikuttaa ympäristöönsä?

Oliko teos kuitenkin vähän kliseinen? Amerikkalainen unelma (pari lasta, omakotitalo, koira) järkkyy, ja uhrina on vaaleatukkainen 13-vuotias tyttö. Raiskaajamurhaaja-Harveystä annetaan kliseinen hikinen naapurinsetä kuvaus, hänelle on helppo ajatella likinäköiset pyöreät silmälasit. Harveystä ei kuitenkaan tehdä mustavalkoista pahaa hahmoa, vaan häntä onneksi syvennetään.

Tästähän on tehty myös elokuva, mutta sitä en juurikaan suosittele kenellekään. Kirjaa voisin kyllä. Vaikka kyseessä toki piti olla herkkä kirja, itse en siitä hirveästi liikuttunut. Olenko sitten kyynikko, vai mikä?

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa

Lintutyttö, itsenäinen nuori intiaaninainen, ei suostu täyttämään perheensä odotuksia ja ryhtymään vaimoksi ja äidiksi. Sen sijaan hän päättää ryhtyä metsästäjäksi ja elää eristäytynyttä elämää, jota uhkaavat nälkäkuolema ja eskimoiden hyökkäykset. Tiellään Lintutyttö tapaa Dagoon, levottoman nuoren haaveilija, joka jättää kotinsa lähteäkseen etsimään legendaarista Aurigon maata. Kaksi kapinallista vaeltaa kumpikin tahollaan kauas heimonsa perinteistä, ja lopulta heidän on löydettävä tiensä takaisin kotiin. 

Taas kerran joudun toteamaan että oli aika tai paikka mikä hyvänsä, ihmisten ongelmat ovat loppupeleissä hyvin samanlaisia. Hyväksyykö vanhemmat, jos tyttö onkin poikatyttö tai poika ei olekaan perusmiehekäs metsästäjä? Mitä muut ajattelevat jos et täytä sitä paikkaa johon olet syntynyt? Naisen paikasta on varmasti montakin kirjaa kirjoitettu, ja Lintutyttö on yksi niistä. Stereotypiat elää tässä kirjassa, mutta onneksi niitä horjutetaan.

Luin tämän kirjan jonkin aikaa sitten, ja pidin. Suhtauduin siihen eri tavalla kuin muihin kirjoihin, sillä kertoohan se aivan erilaisesta maailmasta kuin missä itse elän.

Lintutyttö muistuttaa enemmän tarinaa. Hämäävää sinänsä, että se voisi hyvinkin olla tositapahtumiin perustuva. Welma Wallis nimittäin tietää mistä puhuu, sillä hän on itsekin atapaski-intiaaniperheen jäsen, ja on elänyt eristäytynyttä elämää vuosikausia, opiskellen ja kirjoittaen. Hän on itse oman elämänsä lintutyttö ja se tuo lisää arvoa kirjalle.

Jos jotain, niin Lintutyttö ei varmasti säikäytä lukijaansa pituudellaan, sillä sivuja löytyy 207, ja kuvistustakin on luvassa. Itsellänihän ei rehellisesti ole minkäänlaista käsitystä atapaskien elämästä, joten kuvitus tulee tarpeeseen. Ja jos en muuta olisi tästä kirjasta saanut, niin ainakin viisastuin, sillä se on hyvin tietoa antava kirja.

Kieli kirjassa on melko toteavaa. Karu, vuosikausia kestänyt orjuuttaminen on selitetty ilman korusanoja, ja se tuntuu tylyltä. Tavallaan olisin toivonut yksityiskohtaisempaa, enemmän hekumallisempaa sepostusta, mutta Wallis ei mässäile. 

Intiaanit on jostain kumman syystä aina kiinnostaneet minua. Pidän siitä rauhallisesta elämästä, yhteisöllisyydestä, yksinkertaisuudesta; tai ainakin sellainen kuva meille usein annetaan. Toisaalta Lintutyttö tuo kuvaan myös väkivallan, ikuisen hyvän ja pahan taistelun. Sitä ei pääse karkuun edes Alaskassa. Jos joku tietää muita hyviä intiaanikirjoja, niin vinkatkaa?

"Tämä kirja on omistettu kaikille maapallon heimoille. Olemme kaikki erilaisia yksilöinä, ryhminä, ja kansoina, mutta silti meidän on noustava vihan ja pahuuden opetusten yläpuolelle ja kamppailtava yhtenä heimona hyvän puolesta. Historiallisesti me kaikki olemme kärsineet ja kestäneet. Toivottavasti meillä on rohkeutta kohdata tulevaisuutemme. 

- Velma Wallis"