He eivät huomaa sitä itse, mutta kun tämän kaupungin asukkaat kulkevat kaduilla, on kuin he kulkisivat suossa.
Ensinnä.
- En ole varma ymmärsinkö alkuunkaan mistä oli kyse.
- Kirja poukkoili sieltä sun täältä, ja juuri kun tunsi päässeensä jonkun pään sisään, vaihtui pään omistaja. Silti ihmeen kummasti kirja pysyi koko ajan samalla aaltopituudella, kaikki sen henkilöt oli sumuisia.
- Jokainen kirjan päähenkilöistä oli nidottu yhteen. Vaikka he eivät välttämättä edes tunteneet toisiaan. Kiehtovaa.
- Kirjassa unohtui aika, se ei ollut selkeästi etenevä, ei tiennyt aina palattiinko seuraavassa luvussa eteen vai taakse.
- Varsinaisesti mikään tapahtumista ei pääse ihon alle, vaan olikohan tarkoituskaan. Johtunee unenomaisuudesta, kirjan päätyttyä tuntuu kuin olisi kävellyt ajatuksissaan harmaassa tihkusateessa. Tässä kirjassa mikään ei huutanut.
- Hyvin punottu, ihanan vaivaton. Tuntuu kuin olisi kirjoitettu tuosta noin vain. Ilman pitkää pohtimista, se olisi vain soljahtanut paperille.
Kirjan loputtua, suljin sen rauhallisin mielin, ja jäin pohtimaan.
Hyvin käytetyt kolmesataa sivua, ja ihmettelyt päälle: miten olen voinut joskus jättää tällaisen helmen kesken? Satuinpa nyt olemaan tuulella, jolloin herkän melankolinen kieli sopi minulle.
Tulee halu lukea seuraavaksi jotain hyvin erilaista. Mutta myös halu palata Koskiseen. Ja näyttäisipä tuota syksyn uutuuksista tulevankin, Vaaleanpunainen meri.
Pitäisikö minun siis aloittaa alusta, lukea kirja muistiinpanoja tehden, jotta pääsisin jonkinmoiseen tulkintaan?
Ei varmaankaan.
Tämä oli juuri sitä mitä toivoinkin, eli unenomaista tekstiä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti