Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

He ovat päättäneet kuolla yhdessä, István sairauden vuoksi, Vera siksi ettei halua jäädä yksin. Heidät löydetään vuoteestaan käsi kädessä.

Johanna Adorjánin pienisuuri Rakkaudessa erottamattomat ajautui minulle sattumalta. Ensin olin varma sen kiehtovuudesta - sitten kummastelin kuitenkin, että miten näin pienessä romaanissa ehtii mihinkään. Vaan kylläpä siinä ehti kyynelen jos toisenkin tirauttaa. Luin tämän jouluaattona kun poikaystäväni oli töissä ja tämän talon beaglenarttu lämmitti kylkeä kivasti samalla kun me molemmat ihmettelimme jouluaaton rauhaa. Kun poikaystäväni sitten myöhemmin saapui, ehdotin hänelle kaksoisitsemurhaa – jooko, sitten kun olemme vanhoja ja raihnaisia ja emme pysy enää maailmanmenossa mukana, lähdetäänkö yhdessä? Kirja herätti myös ajattelemaan kantaani eutanasiasta jota olen kai aina kannattanut.

Kantani on, että elämä on kuitenkin  omissa käsissä, oma valinta. Toisinaan kuolema voi olla helpotus, mutta alleviivaten sanat voi olla, sillä mitäpä minä, 22-vuotias elämänkiertoni kevättä viettävä nuoruudenkukkeus mistään tiedän. Ainakaan kivusta tai vanhuudesta. Ja vaikka en tiedäkään, silti Rakkaudessa erottamattomat tuli lähelle. Keskitysleirit ovat kiehtoneet aina – olen halunnut tietää, millaiseen pahuuteen ihmiset ovat kykeneviä, eivätkä ne pimeimmät kolkat minua pelota.

Suuri vaikutus lukukokemukseen oli sen todellisuuteen pohjautuvuus. Sen on kirjoittanut aito lapsenlapsi, joka ei onneksi ole tehnyt isoäidistään keittiössä hääräävää essupelleä, vaan keskustelevan ja hieman pidättyväisen naisen, joka myös pysyy naisena enemmän kuin äitinä. István ja Vera ovat molemmat jo kuolemanleiristä selvinneet, joka on kai oma osoituksensa jäntevyydestä, päättäväisyydestä ja sitkeydestä. Adorján myöntää myös ettei kaikkea voi tietää. Kirjassa on pieniä aukkoja ja toisinaan taas väritettyjä kohtauksia – yksityiskodilla ei lienekään niin paljon väliä kuin sillä että millaisia ajatuksia ja tunteita kenenkin päänupissa herää. Jotenkin heidän kaksoisitsemurhassaan oli jotain sellaista rauhaa ja arvokkuutta, mitä kuulemani mukaan ainakaan saattohoidossa ei nykypäivänä ole.