Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

He eivät huomaa sitä itse, mutta kun tämän kaupungin asukkaat kulkevat kaduilla, on kuin he kulkisivat suossa.
 

Valheet on kirja, josta on hankala kirjoittaa. Lukukokemuksena se on nautinto. Niinpä en ala tässä tekemään mitään turhaa tutkielmaa, vaan kerron lyhyesti ajatukseni.

Ensinnä.

• En ole varma ymmärsinkö alkuunkaan mistä oli kyse.
• Kirja poukkoili sieltä sun täältä, ja juuri kun tunsi päässeensä jonkun pään sisään, vaihtui pään omistaja. Silti ihmeen kummasti kirja pysyi koko ajan samalla aaltopituudella, kaikki sen henkilöt oli sumuisia.
• Jokainen kirjan päähenkilöistä oli nidottu yhteen. Vaikka he eivät välttämättä edes tunteneet toisiaan. Kiehtovaa.
• Kirjassa unohtui aika, se ei ollut selkeästi etenevä, ei tiennyt aina palattiinko seuraavassa luvussa eteen vai taakse.
• Varsinaisesti mikään tapahtumista ei pääse ihon alle, vaan olikohan tarkoituskaan. Johtunee unenomaisuudesta, kirjan päätyttyä tuntuu kuin olisi kävellyt ajatuksissaan harmaassa tihkusateessa. Tässä kirjassa mikään ei huutanut.
• Hyvin punottu, ihanan vaivaton. Tuntuu kuin olisi kirjoitettu tuosta noin vain. Ilman pitkää pohtimista, se olisi vain soljahtanut paperille.

Kirjan loputtua, suljin sen rauhallisin mielin, ja jäin pohtimaan.
Hyvin käytetyt kolmesataa sivua, ja ihmettelyt päälle: miten olen voinut joskus jättää tällaisen helmen kesken? Satuinpa nyt olemaan tuulella, jolloin herkän melankolinen kieli sopi minulle.
Tulee halu lukea seuraavaksi jotain hyvin erilaista. Mutta myös halu palata Koskiseen. Ja näyttäisipä tuota syksyn uutuuksista tulevankin, Vaaleanpunainen meri.

Pitäisikö minun siis aloittaa alusta, lukea kirja muistiinpanoja tehden, jotta pääsisin jonkinmoiseen tulkintaan?
Ei varmaankaan.
Tämä oli juuri sitä mitä toivoinkin, eli unenomaista tekstiä.

11 haastekysymystä

Sain ennen lukujumia Sabinan knallin Essielinalta haastekysymyksiä. Olenko nolo vai mikä kun vastaan vasta nyt, monta kuukautta myöhässä.. 


1. Mikä biisi pelastaa aina takuuvarmasti päiväsi?
Justin Bieber - Boyfriend, tuo mieleen mukavia ja ei-niin mukavia muistoja baari-illoista ja kahden vuoden takaisesta syksystä, jolloin olin vielä läheisissä väleissä silloisen parhaan ystäväni kanssa.

2. Mikä oli haaveammattisi lapsena?
Kirjailija, mikä on tosi kummallista, koska en lukenut paljon lapsena. Kirjoitin myös todella vähän. Mutta kirjailija joka tapauksessa halusin olla, koska tykkäsin kirjoituskoneista ja näpyttämisestä jo silloin. Silläkin saattoi olla vaikutusta, että en lapsena tykännyt ihmisistä, olin todella syrjäänvetäytyvä luonne, ja halusin jonkin erakkomaisen työn. Enpä ole noista ajoista paljon muuttunut.
Ja totta kai - poliisi ja näyttelijä oli korkeella mun listalla.

3. Jos saisit valita itse, mille historialliselle aikakaudelle syntyisit mieluiten?
Tää on tosi paha. Mua kiehtoo kivilinnat ja nummet, ja Humiseva Harju saa mut aina märisemään sitä epäoikeudenmukaisuutta, kun en ole syntynyt siihen aikaan. Loppujen lopuksi en varmaan viihtyisi kovin hyvin ilman sähköä tai juoksevaa vettä, mutta ne maisemat ja tavat varmaan korvais jotain. Kuitenkin, jossakin vanhassa englantilaisessa tai irlantilaisessa tai skotlantilaisessa kylässä, kauan sitten.

4. Mikä on omituisin tai hämmentävin paikka, jossa olet ikinä käynyt?
Turku.

5. Mistä kirjasta olet viimeksi keskustellut jonkun kanssa?
Harvoin keskustelen kasvokkain kenenkään kanssa kirjoista. Poikakaveri lukee mutta niin erilaista tavaraa (sotakirjallisuutta....), että siitä ei juuri keskustelua saa aikaan.

6. Asia, jonka tekisit heti, jos vain uskaltaisit?
Olisin oma itseni. En vähättelisi itseäni.
Olen liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Lisäksi vielä vaivaan päätäni kauheasti sillä mitä muut minusta ajattelee, oon suorastaan paranoidi sen suhteen, että puhuukos ne nyt selän takana ja voi kyynel jos nyt kaikki ei pidäkään musta.

7. Milloin viimeksi sinulle on sattunut jokin hauska kohtaaminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Millainen tilanne oli kyseessä?
Työskentelen toimittajana, joten elämäni on tällä hetkellä täynnä hauskoja kohtaamisia täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Joskus sitä tapaa ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella tai jossain siinä lähimaastossa, ja joihin tutustuisi oikein mielellään, eikä haastettelutilanteesta ole yhtään kiire pois. Sitten juodaan toinenkin kuppi kahvia ja kummastellaan maailmanmenoa, ollaan ihan ihmisiä toisillemme - ei vain toimittaja ja haastatelteva.

8. Minkä taidon haluaisit omata/opetella vielä joku päivä?
Jonkin kädentaidon - niissä olen surkea. Johtuneisko siitä että äitini on todella hyvä, ja koska jotenkin on pitänyt kapinoida, niin sitten olen päättänyt, että käsitöitä en kyllä varmasti koskaan tule tekemään, ihan mummojen hommaa! Nyt tuntuu ikävältä kun en osaa arvokkaita perustaitoja, kuten vaikka sitä sukan/maton/pipon -kutomista. Hyvä juttu on se, että kirjastosta saattaisi löytyä joku aloitteittelevan neulojan teos, jota jopa minä ymmärtäisin. Muistan lapsuudestani, että neulominen oli rauhoittavaa, kun sen osasi...

9. Mitä odotat eniten kesässä? (odotin)
Lukemattomia asioita. (heh.) Kesäaamuja, kesäöitä, grillaamista, ukkosia, juoksulenkkejä, lämpöä, nurmen tuoksua sateen jälkeen, ja sitä tunnetta että maailma avautuu, eikä rajoitu kämpän sisälle - voi ilman keuhkokuumeen vaaraa olla myös ulkona.

10. Elokuva, jonka kaikkien tulisi mielestäsi nähdä?
American History X - ja tätä ei tarvinnut miettiä pitkään. Muistan kun näin tämän, ja sen jälkeen olin kolme päivää oudossa sumussa. Jotenkin jysähti tajuntaan kertaiskulla.

11. Minkälainen olisi unelmiesi lomamatka?
Suunnittelematon. Mä suunnittelen asiat aina tosi tarkkaan. Teen hotellivertailun, yksityiskohtaisen listan tavaroista jotka otan mukaan, listan mahdollisista kuluista ja ei niin mahdollisista kuluista, eli mahdollisista yllätyksistä matkan varrella. Toki pitää olla ensiapulaukku ja paikkakunnan teekoon numero tallennettuna kännykkään. Mun koiraki matkustais suojakypärä päässä jos saisin päättää. Jos taas lähden mun rämäpää-kaverin kanssa matkaan, niin silloin pitää huolehtia senkin puolesta!
Mä en koskaan myöhästy, ja mulla on aina Suunnitelma B. Mutta joskus olis kiva ihan vaan lähtee, vaikka reilaamaan! Kyllä se elämä kantaa liftarinkin kotiin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Brian Jackson on päässyt opiskelemaan englannin kirjallisuutta. Hän pakkaa reput, hyvästelee vanhat toverit ja äidin. Alkaa totutella uuteen maailmaan ja itseensä. Ihastuu yläluokan tyttöön Aliceen, ja kaatuu rähmälleen maahan.

Sosiaalisesti kömpelö Brian tähdittää romaania aina sen myötähäpeämäiseen loppuun, tehden sen ainakin tyylillä.

Brian on kyllä keskivertoa tietäväisempi tyyppi, mutta valitettavasti ei vain sosiaalisesti. Harmittavan monelle muulle, Brian on pelkkä vitsi. Hän osaa kyllä olla itseironinen, ja se on kirjan parasta antia.

Mutta jos sivuuttaa Brianin tunteet ja menee itse kirjaan: Kirja on ihanan viihdyttävä. Kertoja on nokkelasanainen. Huumori vain on sellainen laji, ettei aina voi kaikki miellyttää. Huonon maun vitsejä on myös seassa. Jotkut saattaa loukkaantua.

En vain voinut olla miettimättä, miten Brian voi olla niin tiedostava, ja silti niin kömpelö. Ehkä se ajatus ei vaan kertakaikkiaan mene perille asti? Aivan kuin tajuaisi tekevänsä itsestään pellen, mutta tekee silti. Turhauttavaa.

Viha on iso sana, mutta väittäisin silti että vihasin yläluokantyttö-Alicea. Pyöritellä nyt Briania ees taas vuoden päivät. Tulipa mieleeni sanonta, että antaa ymmärtää, ei ymmärrä antaa. 

Aivan toista oli sarkastinen Rebecca, joka valitettavasti tuntui väliin Brianiakin kiinnostavammalta.

Nuortenkirjamainen teos, mutta sen verran on älyä pelissä että saattaa jotkut pudota kelkasta. Minä en kaikkia info-osuuksia ja tietokilpailukysymyksiä jaksanut ajatuksella lukeakaan. 

Kirjassa sivutaan Brianin nörttiyttä, isäsuhdetta, naisseikkailuja. Se on kirja yliopistoelämästä ja kaveruudesta. En silti osaa hahmottaa mitään pääteemaa. Se nyt vain on ote Brianin kömpelöistä nuoruusvuosista. Sisältäen monia hyviä huomioita.

Tehtäköön täysin selväksi, että yksinäisyys on pahin mahdollinen piirre. Jos kertoo alkoholiongelmasta, syömishäiriöstä tai jopa siitä, että isä kuoli silloin kun itse oli vielä lapsi, voi melkein nähdä keskustelukumppanin silmien välähtävän mielenkiinnosta ja innostuksesta. Ongelmasta voi keskustella, sitä voi analysoida ja se on mahdollista jopa parantaa. Jos sen sijaan kertoo olevansa yksinäinen, niin siihen suhtaudutaan totta kai päällisin puolin myötätuntoisesti, mutta jos katsoo tarkkaan, voi nähdä kuinka keskustelukumppanin käsi hamuaa sekän takana jo ovenkahvaa aivan kuin yksinäisyys voisi tarttua. Siellä yksinäisyys on latteata, hävettävää, tavallista, tylsää ja rumaa.

Tätä on verrattu Nick Hornbyyn. Miksipä ei. Mulla tuli mieleen Sieppari ruispellossa.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Sitten me esittelimme itsemme. Nimi. Ikä. Diagnoosi. Tämänhetkiset kuulumiset. Minä olen Hazel, minä sanoin omalla vuorollani. Alun perin kilpirauhassyöpä mutta nyt keuhkoissa isoja sitkeitä etäpesäkkeitä. Ja minulle kuuluu hyvää.

Oikeasti Hazelille ei kuulu niinkään hyvää. Hän on yksinäinen teinityttö, ja kotinsa vanki, sillä kouluun ei kannata enää mennä kun eihän tulevaisuutta kuitenkaan hänen diagnoosillaan ole. Normaaleista teinivuosista ei ole tietoakaan, kun mukana raahautuu aina happilaite, ja vanhemmatkin hössöttävät vieressä ihan kuollakseen. 

Syöpäsairaiden nuorten vertaistukiryhmässä Hazeliin iskee silmänsä nuori, komea, yksijalkainen Augustus - Heidän matkastaan tässä kaikessa on kyse. Kuvioihin tulee kaikki ne tavalliset murheet joita voi kokea rakastuessaan aikapommiin.

Jossain päin internettiä väitettiin tämän olevan suunnattu Twilightista pitäneelle yleisölle, mutta minun mielestäni tällä ei ole sen tarinan kanssa paljonkaan yhteistä. Molemmissa on nuorten rakkaustarina, molemmissa on myös saavuttamaton rakkaustarina, mutta siihenpä ne yhteneväisyydet jääkin. 

Tässä kuitenkin käydään ihan järjellisiä keskusteluja, artikuloidaan aika pitkäänkin välillä, käytetään jopa niin hienoja sanoja että ne pitää googletta ennen kuin tajuaa mistä on kyse (esim hamartia).

Välillä ärsytti. Ärsyynnyn helposti. Nyt koin aavistuksen rasittavana sen, että Hazelin lempikirjaa Viistoa valoa, luettiin niin monen eri sukulaisen toimesta. Se kirja varasti aika susiosan tästä kirjasta. Asiaan tuotiin syvyyttä kun itse kirjailijaakin tuotiin eläväksi, mutta silti, minusta tuntui että mentiin siinä asiassa vain enemmän metsään. Varmaan joku tykkäsi? 

Uskokaa silti, että pidin kirjasta. Se oli helppoa luettavaa, eikä rasittanut päätä, teksti oli isofonttista ja kieli sujuvaa, hauskaakin. Menin jopa siihen lankaan, että tuhersin itkut monet kerrat kirjaa lukiessani. En ehkä päähenkilöiden takia, vaan itsekkyyttäni. En haluaisi menettää syövälle ketään läheistäni, enkä kyllä haluaisi sen pesiytyvän itseenikään. 

Kirja oli positiivinen yllätys, siinä oli kunnianhimoa. Se ei ollut perinteinen rakkaustarina, siinä oli mainittu kuuluisia filosofeja, siinä juostiin älyllisten asioiden perässä, ei oltu typeriä. Se olisi hyvin helposti voinut olla lässyttävä, yllätyksetön ja siirappinen, vaan ei ollut. Koskettavia kohtia oli, mutta annettakoon anteeksi, eihän tässä kuitenkaan sen vähempää kuin syöpää sairastettu. Silti mihinkään liioittelusiirappiin ei sorruttu. 

Päähahmot oli hyvin rakennettu. Sivuhahmoista vain Hazelin isä tuntui kolkolta. Olisin kaivannut kovasti muiden näkemyksiä, sillä tässä oltiin vain Hazelin ajatuksissa. Odotin pääseväni edes sen komean Augustuksen aivoihin. 

Kirja oli älyllinen, ei ehkä nerokas, mutta kuitenkin nokkela nuortenkirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen, enkä katunut sen aloittamista hetkeäkään. Sen seurassa hymyilin, nauroin, itkin, opin, ja se teki pieniä muutoksia maailmankuvaani.

Tässä yritettiin romuttaa sitä käsitystä että syöpäsairaat ovat urheita sankareita. Siitä pidin erityisesti. Vuorosanoissa oli sarkasmia, mikä sai ainakin minut viihtymään. Ehdottomasti, tällaisia kirjoja kaivataan lisää.

Kirjasta pitäneille suosittelen elokuvaa A Walk to Remember, jonka kanssa itkin silmät päästäni pari vuotta sitten.

Mitäs te? Joko on leffa katsottu / kirja luettu?