Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Tästä kirjasta minä pidin. Nautin joka hetkestä, en pitkästynyt enkä pettynyt. Bongasin tämän aikaa sitten Annamin blogista (lue Annamin mietteet linkin takaa), ja tulin jo silloin siihen tulokseen, että tässä voisi olla kirja josta pitäisin. Niin tein. Kirjan luettuani, minulle jäi samanlainen olo kuin vaikuttavan näytelmän jälkeen.

Migreeni, epilepsia, tourette, aivoinfarkti, Shy-Dragerin oireyhtymä, hepaattinen enkefalopatia, hysteria, konversihäiriö, psykoosi, bipolaarisuus, essentiaalinen vapina, yliannostus, strobovalo-oksennus, subakuutti sklerosoiva panenkefaliitti, salamamyrsky, säkenöintiä, kipu kipu kipu, kaikki särkyy ja putoaa sinne missä yhdenkään ihmisten ei tulisi käydä kertaa enempää, ei enää mitään väliä mikä, kolmoishermosärky, fibromyalgia, myasthenia gravis, gravitaatiohäiriö, Hortonin syndrooma, serotoniinioireyhtymä, aivokasvain, multippeliskleroosi, parkinsonismus idiopahicus, tanssitauti, ALS, ABC kissa kävelee, vaan ei ilman opiaatteja.

Valkoinen valo on kirja kivusta. Aluksi luulin, että kirja kertoo yksinkertaisesti vain Marian selittämättä jääneistä kivusta ja erakkoelämästä, johon Luukas tuo vierailuillaan valoa. Kun henkilöitä tuli esille enemmän ja enemmän, tajusin että jokaisella heistä on kipunsa eikä kenenkään kipu ole toisen kipua suurempaa. Jokainen myös suhtautuu kipuunsa eri tavalla, antaa sen tuhota itsensä eri tavalla. Joka tapauksessa, kipu tekee tuhoaan.

Vaikka alkuun päivittelin, kun kirjaan tunki niin monta henkilöä enkä ollut kiinnostunut kuin Mariasta, olin lopulta iloinen että heitä tuli. Ainakin Lyydian kipu tuntui tavallaan helpottavalta, hän ei ollut antanut sen katkeroittaa itseään. Ainakaan ihan täysin.

Myös vihastuin. Halusin huutaa Lyydialle että nyt loppui se juopottelu, totta kai miehesi lähtee, kun haiset roska-astialle! Halusin huutaa Luukkaalle, että on siinäkin aviomies, palaa kotiisi ja kuuntele vaimoasi! Halusin huutaa Marialle, että ei kipusi oikeuta sinua tuhoamaan toisten elämää. Silti ymmärsin heitä kaikkia ja päädyinkin olemaan surullinen.

Tai en pelkästään surullinen, sillä ei tämä sellainen surussa kahlaamisen kirja ollut. Vaikka tuntui että toivo oli käsite johon kellää henkilöllä ei ollut enää varaa. Niinpä aavistelin, kun kirja lähestyi loppuaan, ettei tästä onnellista loppua tule millään. Mutta se on kai lukijan vinkkelissä, mitä pitää onnellisena lopetuksena.

Muista Kuisman kirjoista en tiedä. Sydänvarjoon törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa, mutta jokin vain esti minua lainaamasta sitä. 

Mitä sattumia, muutin tänne paetakseni elämää, ja elämä tunki väkisin minun luokseni kylään.