Nainen hypistelee hermostuneena avaimia käsissään. Hän nyökkäilee miehen sanoille. Mies hymyilee, nainen ei. Hänen poskensa tärisevät ja kädet vapisevat.Tilanne ei kestä kauan, vaikka naisesta sen täytyy tuntua ikuisuudelta. Miehet hyppäävät autoon ja ajavat tiehensä. Nainen putoaa istualleen kylmälle asvaltille. Pitkät jalat sojottavat eri suuntiin kuin hänet olisi aseteltu Kiasmaan näytille. Nainen tärisee. Minä juoksen.
Mitä ikinä keksitkin pelätä. On se vaan runollinen nimi kirjalle, joka on sisällöltään niin perisuomalaisen koruton rikosjännäri ja epäonnistunut rakkaustarina.
Kirjan keskiössä pelokas Katariina on ajautunut eron jälkeen rahaongelmiin. Ex-miehellä pätäkkää riittäisi mutta hän ei tahdo auttaa Katariinaa. Ratkaisua hän yrittää löytää takavuosien lukioluokkaisestaan, hölmön oloisesta Mikosta, joka toimii nyt vartijana kauppakeskuksessa. Pystyykö vähäsanainen ja luotettava Mikko, suomalaisen miehen vanhanaikainen mieskuva, olemaan Katariinalle vastaus? Ainakaan kun Mikon omassakin kirjahyllyssä kummittelee vielä aiemman suhteen runonparret, eikä Katariinakaan olisi tullut jos hänellä olisi ollut joku muu vaihtoehto.
Häiritsevän suomalaista, oli ajatukseni, ja se myös pysyi. Vaikka yksi hahmoista on karannut Ranskaan asti ja lähettää sieltä melankolisia kirjeitä, kuvailee tarkoin Pariisin katukulttuuria ja auringonpaahdetta - siltikin, kirjaa vaivaa perijuurinen suomalaisuus. Tai tokkopa se kirjaa vaivaa sen kummemmin, vaan minua se vaivaa. Onko keskiössä pakko olla Mikko, vaatimaton ja tunneilmaisultaan lähes vajaan oloinen kaveri? Pitääkö lainanperijän nimen olla Arska, täytyykö Arskan olla kovistelija? Lipevää Kantri-Jyriä unohtamatta.
Katariinan ahdinko muodoistui kirjan kiinnostavimmaksi anniksi, ja näin oli kai tarkoitus. Ei se mitenkään siemaissut mukaansa, mutta kyllä sen halusi selvittää loppuun asti. Olla se perushyvä ihminen, joka kykenee empatiaan.
Ei silti niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin. Mikon isä kun on mielenterveysongelmineenkin ehkä kirjan tasapainoisimman ja "itsensä löytäneimmän" oloinen. En aivan täysin ymmärtänyt - en aluksi enkä lopuksi - miksi Katariina ja Mikko tapasivat ja saivat kirjan keskeisimmät roolit, sillä eihän heillä tuntunut olevan edes sitä kuuluisaa kemiaa. Kyllä nyt päähenkilöiltä olisi odottanut hieman enemmän vispilänkauppaa. Heitä syvenneettiin kyllä hienosti sivuhenkilöiden kautta, ja sieltä niitä persooniakin löytyi sitten enemmän.
Toisinkuin takakansi väittää, Mitä ikinä keksitkin pelätä oli helppo laskea käsistä. Tragedia se oli, ja lohduton heti alusta loppuun asti, ei turhia valonpilkahduksia. Toivottavasti Palviaisen John Lennonin valkoinen flyygeli ei jätä yhtä pulaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti