keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Minä elän Anne Frankin elämää, mutta minulla ei ole salaista siipeä, minulla ei ole päiväkirjaa eikä minulla ole toivoa.

Siri Kolun Pelko ihmisessä (Otava 2013) on kirja josta on hankala kirjoittaa. Ei siksi että se olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen etten sulattamiseltani kykenisi sanomaan sanottavaani, vaan enemmän siksi että se ei saanut aikaan minussa paljonkaan pureskeltavaa. En odottanut paljoa, mutta jotain nyt kuitenkin. Onhan juoni tosi herkullinen silti - Pi-virus rantautuu hurjaa kyytiä Aasiasta länsimaihin, ja pikkuruinen Suomikin on pulassa ja menettää neljäsosan väestöstään. Silti ponnistellaan eteenpäin, otetaan kaaos haltuun, vaikka sitten joidenkin mielestä epäilyttävin keinoin. Sairastuneista ei haluta pitää melua, heidät kootaan Keskuksiin. Ja kun mitään ei ole tehtävissä, heidät suljetaan Luoliin. Pois silmistä - eli pois mediasta.


Tapahtuman keksiössä on aikaisuuden kynnyksellä oleva älykkään ja tunnollisen oloinen Pilvi. Pilvi huomaa oireet itsessään ja kaikkien järkytykseksi marssii suoraa Keskukseen, eikä tahdo olla tekemisissä perheenjäsentensä kanssa. Lopulta Pilvi löytää itsensä Luolasta, eikä yhteydenpito olisikaan mahdollista. Siinä missä Pilvin vanhemmat ottavat kaiken irti terapiasta ja tapahtuman hyväksymisestä, Pilvin veli, Petri, ei anna tapahtuman pysyä pois mielestään, vaan tahtoo pelastaa siskonsa.

Luolassa elämä on kuolemanpelkoista. Monet sairastuneet ovat ahtaasti suljettuina maan alle, tuntien itsensä unohdetuiksi. On pula ruuasta, pula tekemisestä, pula tilasta. Ikävä maan päällä olevia. Riidoilta ja riistoilta on turha yrittääkään välttyä. Elämä on tavallaan pysähtynyt, he vain odottavat mutta aikaa ei ole. Omaisuuttakin vain sen verran, mitä päällä tai taskuissa tai vähäisissä matkatavaroissa nyt sattui olemaan. Tulee mieleen Simon Lelicin Laitos ja Huxleyn Uljas uusi maailma. Ja kaikki nykyaikainen vampyyri/zombi-mässäily.

Varmasti tällä tarinalla on viihdearvonsa ja uskon ja toivon että nuoremmat ja muut kiinnostuneet löytävät sen äärelle. Itse olen yleensä myyty tämänkaltaisista dystopiatyyppisistä tarinoista, joissa Isoveli valvoo ja aina löytyy herkullinen salaliitto nurkan takaa. Tällä kertaa juoni vaan jäi liian löyhäksi. Kaipasin jotain yllättävää, en pelkkää viihdettä, vaan jotain mihin oikeasti tarttua, ja jota selvittää.

Kritisoitavaa löydän kyllä. Kieli ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, ja piste- ja kirjoitusvirheet laski tunnelmaa roimasti. Päähenkilöitä kohtaan en onnistunut tuntemaan empatiaa tai muutakaan suurta kiinnostusta. Aihe tuntui tässä kirjassa hieman loppuunkalutulta. Tapahtumat iski heti tajuntaan, ja faktoja tuotiin myöhemmin - mutta ei mielestäni riittävästi - esille. Jonkun mielestä se voisi toimiakin. En pitänyt siitä että juoni olisi tarjonnut niin paljon, mutta Luolasta ei tehty kuitenkaan niin älytöntä paikkaa kuin olisi voinut. Pihmisten kyvyistä ei otettu kaikkea irti. Olisi nyt voitu vähän mässäillä, kun oltiin sille tielle kuitenkin lähdetty.

West side storyn avulla saisi kai enemmän irti. Sitä kyllä jaksettiin siteerata.
Anteeksi. Ei ollut minun palani kakkua.

2 kommenttia :

  1. Minäkään en ihan innostunut tästä kirjasta. Asetelman koin kyllä kiinnostavana, mutta en luekaan pahemmin dystopioita joten ehkä se siksi oli minulle raikas. Kirjan kieli tökki minua eniten, mutta pidänkin kirjakielisestä kirjallisuudesta, mistä tämä kirja on todella kaukana. Toiminee nuorempiin lukijoihin ja heillehän tämä kirja onkin suunnattu.

    Kirja jäi kyllä koukuttavaan kohtaan eli jatkoahan sille kai on luvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä tämä nuortenkirjallisuus ei kolahtanut minuun edes silloin kun kuuluin siihen viiteryhmään. :o Viimeisimmistä lukemistani nuortenkirjoista ehkä Annukka Salaman Käärmeenlumooja on tuntunut itselleni viihdyttävimmältä.

      Poista