Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helluntalaisuus ja skitsofrenia olivat ne avainsanat, jotka sytyttivät huomioni. Toiseksi ei jäänyt upea kansikaan. Odotin lukevani jotakin vaikuttavaa, lähes puhdistavaa.

12-vuotias tyttö löydetään Conradin, vanhan skitsofreenisen miehen luota, alasti vaeltelemasta. Tyttö on nimeltään Anna, eikä hän puhu paljoa. Conrad kiidätetään mielisairaalaan, ja tyttö sijoitetaan - kiireen vilkkaa - mukavaan perheeseen, mukavien ihmisten luo asumaan. Svenin ja Birgitan. Heillä on muitakin lapsia, poikia, joiden kanssa Anna tulee ihan hyvin toimeen. Anna on nätti nimi ja monet ovat kirjassa Annalle kauhean mukavia, joka minua taas jostain syystä ahdistaa. Annaa ei paljon kehoiteta puhumaan Conradin ajoista, ei pitämään yhteyttä isäänsä, tai muistelemaan. Mukava Birgitta-äiti onkin sittemmin vähän pettynyt, kun Annasta ei olekaan sellaiseksi pieneksi ja mukavaksi kopioksi hänestä itsestään. Hän ei saakaan tytärtä, jonka kanssa kokata ja neuloa olohuoneessa mukavia turisten. Mutta hän yrittää kestää!

En ole pettynyt, mutta tajusin odottaneeni jotain aivan muuta. Kenties jotain synkeämpää, ja vaikeammin lähestyttävää. Kirja ei valitettavasti täyttänyt odotuksiani. Jollain tapaa Anna onnistuu kirjan alussa jopa ärsyttämään kiittämättömyydellään ja etäisyydellään, vaikka ei toki siinä mittakaavassa mitä Birgitta-äiti. Uskonnon sekoittaminen tähän soppaan, jossa muutenkin pohditaan suuria mielenterveydellisiä kuvioita, tuntuu turhalta. Mutta onneksi, (en voi tätä kyllin korostaa), kirja muuttaa totaalisesti suuntaa osa kakkosessa, ja voikin olla, että se joka piti ensimmäisestä, ei pidä toisesta, ja toisinpäin. Syvälle tämä pääsee masennuskuvauksena, vaikka sitä ei alkuunsa uskoisikaan.

Kirjasta jostain syystä jäi kävin toivoton maku suuhun. Harmi. En suosittele sitä masentuneille, (en oikeastaan siis suosittele sitä itselleni), sillä se voi laukaista hyvin epämiellyttäviä fiilareita.

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Swarupin Tyhjentävä vastaus (2005) ei ole minulle tuttu kirja, vaikka siihen pohjaakin elokuva Slummien miljonääri. Joka taas on varmasti suurelle yleisölle tuttu. Minulla oli omat epäilykseni kyseisestä elokuvasta, mutta ystäväni pitkällisten vakuuttelujen ansiosta tulin elokuvan katsoneeksi. Sen rakkaustarina oli ainakin valkokankaalle ohjattuna vaikuttava - ja siitä syystä kai tähänkin kirjaan tulin tarttuneeksi. Samankaltaista, vaikka tyystin erilaista, satumaista ideaa tässäkin kierrätetään, mutta minulle kuitenkin jotain uutta ja erilaista. 

 

Nuoren naisen koetukset on tavallaan paljon kertova mutta hieman harhaanjohtava nimi. Onhan tässä toki nuori nainen, Sapna Sinha, kodinkonekauppias, jolle intialainen, ökyrikas teollisuusmies tahtoo lahjoittaa imperiuminsa. Miksi? Ja onko liian hyvään tarjoukseen tarttuminen koskaan hyvä juttu? Imperiumi on Sapnan sillä ehdolla, että hän läpäisee seitsemän koetta. Sapna on kuitenkin kaikkea muuta kuin kokeiden armoille jäävä heikko nainen, vaan hän on kirjan toimelias ja urhea naissankari.

Kiehtovinta tarinassa on värien ja makujen ja kastien tuoksuva Intia. Ainakin sellaisena minä sen aina näen. Se oli ehkä se suurin syy, miksi tähän kirjaan tartuin. Ollessaan samalla erittäin epäuskottava ja ihmeellisten sattumien kirja, se on samalla myös mielenkiintoinen kulttuurikatsaus - eikä siksi lainkaan ajanhukkaa. Se sai kyllä ajattelemaan kaikkea sitä korruption ja elintasoerojen määrää mikä Intiassa vallitsee. Kirja ei pelkästään mainitse asioista sivulauseessa, vaan menee syvälle Intia ongelmien ytimeen. Sellainen on tällaiselle nuorelle, tietämättömälle länsimaalaiselle pullamössölukijalle varsin hyvä juttu.

Pidän Swarupin kirjoittamistyylistä, vaikka kunnia kai kuuluu kääntäjälle, joka on sen saanut suoamenkielelle väännettyä. On iloista ja kepeää. Fonttivalinta vain ei ehkä ole se selkein mahdollinen, ja loputtomat << ja >> -merkit repliikeissä tuo sitä epäselkeyttä lisää.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Ensimmäinen maailmansota on ohi, ja Tom on päässyt ehjin nahoin kotiin. Hän on mielissään rauhallisesta tulevaisuudesta eristyksissä majankanvartijana, ja onni on uskomaton kun hän törmää Isabeliin, josta sittemmin tulee hänen vaimonsa. Elämä ei kuitenkaan pysy niin kovin rauhallisena, sillä eräänä päivänä saarelle ajelehtii vene, kyydissään kuollut mies ja kolme kuukautta vanha pienokainen. Miljöönä Janus Rockin saari on ehkä mieleenpainuvin ja kiehtovin pitkään aikaan. On helppo kuvitella sen jylhyys ja kauneus, mutta myös eristäytyneisyys. Tapaturman sattuessa sieltä ei voi poistua nopeasti, posti kulkee kuukausia viiveessä, eikä sitä kuuluisaa ihmiskontaktia ole kuin miehen ja vaimon välillä.

En pitänyt Isabelin hahmosta liiaksi, vaikka kirjan luettuanne varmasti saatte tietää tekijät jotka vaikuttavat taustalla hänen ratkaisuihinsa. Tämä on kirja äidinvaistoista, ja paljon annetaan arvoa lauselle: Ymmärrät sitten kun olet itse isä/äiti. Minä en ole - siksikö jotain jäi ymmärtämättä? Kenellä on oikeus saada äidin titteli: hänellä, joka kasvattaa, vai hänellä joka on synnyttänyt? Ja onko lapsensa puolesta valmis uhraamaan aivan mitä vain? Ja onko se oikein?

Kyseessä on Stedmanin esikoisromaani, vaikka hän kirjoittaakin kuin vanha tekijä, ainakin maisemakuvausten osalta. Kirja on kirjoitettu romantisoiden mutta repliikit ovat välillä onton oloisia. Kieli on minun makuuni vähän turhan kaunistelevaa, vaan minä kun en paljon romantisoinneista tykkää muutenkaan, älkää antako tälle kommentille liikaa painoarvoa. Muutoin tässä on tunnelmaa vaikka toisille jakaa. Myös Stedmanin aiempi työ asianajajana heijastelee taustalla, samoin kuin elämänkokemus.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Hervottoman hauska! Ja en todellakaan sano niin liian usein. Koko kirjan ajan minulla oli sellainen toispuoleinen virne naamassa ja välillä täytyi tirskua ihan ääneenkin. Kyseessä on siis läpileikkaus Holden Caulfieldin elämästä. Jokseenkin sattumanvaraiselta tuntuvasta kohdasta. Holden ei pysy asiassa, eikä sisällä kouluissa. Ei Holden tyhmä ole, mutta Holden ei teeskentele, hän vihaa teeskentelyä varmaan eniten kaikista. Jaan siis päähenkilön kanssa paljon yhteisiä ajatuksia, en vaan kuolemaksenikaan osaisi ilmaista niitä yhtä tarkkaavaisesti tai muutenkaan tavalla, että se jotakuta kiinnostaisi vielä puolenvuosisadan jälkeen. Holden on hyvää tarkoittava, lahjakas kirjoittaja, vähän reppana, eikä paljon välitä teeskennellä tykkäävänsä mistään koulusta. Huonostihan siinä tietysti käy. Tämä on teeskentelijöiden maailma, eikä todellakaan voi aina tehdä kuten tykkää.

Kirjoittamistyyli on persoonallista, rasittavaa mutta nautinnollista luettavaa. Tai jotain. Se on puhekielistä ja näin ollen paljon luotetaan siihen että Holden on kiinnostava. No, Holden on kiinnostava, myönnetään. Se on joko niin, tai sitten ei luultavasti lämpene tälle kirjalle. Ja jos nyt annoin vahingossa sellaisen kuvan, etteikö tässä kirjassa olisi syvyyttä, niin se on väärä kuva. Tässä on paljonkin tarkkoja kommentteja maailmanmenosta, ja sitten vielä sitä rakkautta. Holdenia elämä tässä vähän potkii päähän, ja sitä kautta yleensä syntyy syvällistä luettavaa. En kuitenkaan spoilaa tämän enempää!

Sieppariin ruispellossa tuli tartuttua siitä yksinkertaisesta syystä, että sen on niin moni muukin lukenut. Pakko kai se on. Jostain syystä kuvittelin että kyseessä olisi joku vaikeaselkoinen eepos, kuten klassikot yleensä ovat. Pyydän anteeksi. Muuten minulla ei ollutkaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen kirja on kyseessä.

Sieppari juontaa nimensä Robert Burnsin runosta Comin' Thro the Rye. Sen voi lukea muun muassa Wikipediasta, johon on linkki tässä.