Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Ranskalaisen Marie NDiayen triptyykkiromaani Kolme vahvaa naista luo heti ensimmäisessä osassaan niin erilaisen maailman eteeni, etten tiedä hetkeen mitä ajatella. 

Kuten ensimmäisen tarinan Norah, haluan vain palata tuttuun, yksinkertaiseen, suorasanaiseen, länsimaiseen elämääni ja unohtaa muun maailman erilaisuudet. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja nyt olen kahden vaiheilla, pidinkö vai enkö.

Ensimmäisen tarinan vahva nainen, menestynyt asianajaja Norah, palaa Afrikkaan isänsä pyynnöstä. Norahin isä se vasta onkin, etäinen, julma ja vaitonainen mies, joka halveksii naisia, etenkin rumia sellaisia. Norah on kasvanut köyhästi Raskassa äitinsä ja siskonsa kanssa, isän lähdettyä matkoihinsa Norahin veli, Sony, kainalossaan. Sony on asunut isänsä luona rikkaasti ja leveästi, saaden kaiken mutta ei rakkauta. 

Nyt Norahin tuntema julma mies on kuitenkin alistunut ja yksinäinen, ja selkeästi jotain vailla.

Norahin muistot isästään ovat niin poikkeuksellisen kylmiä, että niin kertoja kuin lopulta Norah itsekin päätyvät miettimään, ovatko ne todellisia. Sitä jäin minäkin miettimään - ovatko muistot koskaan rehellisiä?

Seuraava tarina on mielenkiintoisin. Se on Fantan tarina, ilman että Fanta on oikeastaan koko tarinassa, sillä hänen miehensä on kertojana. Tämä tarina on perinjuurin raskalainen ja siinä lajissa onnistunut. 

Jos hän esimerkiksi ehdotti Fantalle ja Djibrilille, että mentäisiin ravintolaan tai tehtäisiin pikku kierros kanoottikerholla, hän tunsi miten hänen kasvoilleen heti levisi epäilevä, valmiiksi pettynyt ilme, näki miten vaimon ja pojan kauniit, aivan samannäköiset kasvot vastaavasti muuttuivat huolestuneiksi tai hivenen hämmentyneiksi (pojalla joka käänsi katseensa tavoittamaan äidin katsetta, koska ei ymmärtänyt isänsä salaisia aikomuksia), ja silloin hänet väistämättä täytti kauna ja hän ravostui ja ärähti: "Mitä, eikö teille ikinä mikään kelpaa?" ja niin ne ainot asiat, joita hän tässä maailmassa rakasti, jähmettivät kauniit kasvonsa synkkään välinpitämättömyyteen, työnsivät ääneti pois elämästään ja ajatuksistaan hänet, äreän ja arvaamattoman miehen, jonka läsnäoloa heidän oli pahaksi onnekseen siedettävä toistaiseksi, kuin muistumaa piinallisesta, hävettävästä unesta. 

Välillä kävi mielessä että jopas se nyt eskaloitui. Ja nopeasti. Mutta tätä rataa, tai oikeastaan vielä epäilevämmin kulkevat Rudyn ajatukset itsestään, ja toisista ihmisistä.

Paljon jää tulkinnanvaraan, joten jos oikein haluaa älynystyröitään hieraista, niin tässäpä pala purtavaksi. En nimittäin usko alkuunkaan, että asiat menivät kuten kirja antoi ymmärtää. Siellä pinnan alla oli aina jotain mitä ei suoraa sanottu.

Mutta ikävä kyllä tämä oli enemmän ranskalainen kuin afrikkalainen romaani. Hämäännyin afrikkalaistyylisestä kannesta niin paljon, että luulin saavani jotain afrikkaista luettavakseni.

Muistin jälleen kerran miksi en lainaa ranskalaisia teoksia. Vaimoni eroottisen potentiaalin (David Foenkinos) luettuani olen kiertänyt ne kaikki kaukaa. Ranskalainen kirjoitustapa ei vaan tunnu pääsevän minun ihon alle.

Ndiaye on itse siis raskalaissyntyinen, senegalilaiset juuret omaava nainen. Ndiaye sai ensimmäisenä mustana naisena arvostetun Goncourt-palkinnon, ja oli viime vuonna ehdolla Man Booker International -palkinnon saajaksi, historian nuorimpana ehdokkaana.

Enemmän jäin miettimään NDiayen omaa isäsuhdetta. Niin paljon isäsuhdeongelmia oli tarinan vahvoilla naisilla. Johtuneisko hänen oman isänsä lähdöstä. "Ndiaye on kasvanut pariisilaisessa lähiössä, ja senegalilaisesta isästään huolimatta pitää itseään täysin ranskalaisena. Isä palasi Senegaliin pian tyttären syntymän jälkeen, ja NDiaye tapasi tämän seuraavan kerran vasta aikuisiällä." - kertoo Wikipedia.

Halusin kovasti pitää tästä, yritin ihan tosissani kaivaa jotain mistä olisin pitänyt. Takakansitekstin perusteella luulin saavani jotain aivan muuta: Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytyksille ei. 

Kaunis ajatus.

Syy miksi luin tämän pikavauhtiin, oli se, että halusin tästä äkkiä eroon. Ihan harmittaa, mutta eihän se kirjan vika ole jos ei lukijalla ole tarpeeksi älyä huomaamaan kirjan hienoutta.

Ehdottakaa luettavaa!

Kuva: Pinterest.

Se tunne kun jahkailet tuntikausia kirjastossa ilman että löydät mitään luettavaa. Tuttu tunne, vai olenko ainoa?
Listan kanssa kirjastoon meneminen ei auta ongelmaani, kun yleensä ne houkuttevimmat kirjat on olleet muidenkin mielestä houkuttelevia, jotenka niitä ei hyllyiltä löydä.
Varausmaksua taas en mielelläni pulita kirjasta, josta en tiedä onko se lukemisen arvoinen.

Yritin selailla teidän kanssasisarten ja -veljien blogeja ja löytää lukuvinkkejä, mutta en onnistunut kovinkaan hyvin.
Ehdottakaa siis luettavaa, mielellään kirjoja jotka ovat ilmestyneet jo jonkin aikaa sitten. Aivan mistä vain kategoriasta. Olen kaikkiruokainen. Kunhan vain itse olette pitäneet.

Tosin. Syksystäkö johtuen vai mistä, mutta jostain syystä vähän vanhemmat (tai mikseipä uudemmatkin) kauhukirjat kiinnostaisi. Käytännössä ainot kauhukirjailijat joihin olen tutustunut ovat Lovecraft, Poe, King ja Kingin poika, Joe Hill. Aika jännä juttu, sillä olen muuten pitänyt itseäni kovastikin kauhukirjallisuuden ystävänä.

Toinen syy tähän intooni kysellä kirjoja, on se, että alueeni tiekkö-kirjastot menevät muutamaksi viikoksi kiinni. Tämä viikko on vielä aikaa lainailla. Sehän ei minulle sovi yhtään, sillä käyn kirjastossa melkoisen usein ja otan sieltä sitten yhden tai kaksi kerrallaan.

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

'

Alkuvuodesta ilmestynyttä Äidinrakkautta tarvitsi lukea vain pari ensimmäistä riviä, ja tiesi ettei tätä parane kirjaston hyllylle jättää pölyttymään, vaikka Bazarin kustantamista kirjoista harvoin olen helmiä löytänyt. Tarina sai ajan kulumaan siivillä. Huomasinpa viivytteleväni ruokakauppaan lähtemistä, kun piti aina saada se yksi kappale vielä luettua.

Ella on jättänyt vaikeita kysymyksiä kysymättä ja kulkenut elämässään silmät lapuilla. Ensimmäinen avioliitto suurkaupungissa ajautui karille läheisyyden puutteen, mutta myös menetysten vuoksi. Viimeistään lukuisat keskenmenot saivat hauraan Ellan juoksemaan, yrittämään onneaan toisissa kuvioissa. Ellan uusi elämä Kalifornian maaseudulla, uusioperheen äitipuolena, on sopivan yksinkertaista. Joen lapsista on tullut kolmen vuoden aikana aivan yhtä rakkaita, kuin olisivat omia. Yksikertainen muuttuu mutkikkaaksi, kun meren äärellä valokuvaamassa ollut Joe hukkuu yhtäkkiseen hyökyaaltoon.

Kuinka siitä noustaan takaisin jaloilleen, ja miten lasten käy, kun aiemmin matkoihinsa läksinyt biologinen äiti ilmestyykin yllättäen kuvioihin? Joen kuolema on vasta alkusoittoa, vaikka jo yksin se musertaisi heikoimman. Ella nousee kirjassa feeniks-linnun tavoin, lastensa tähden, taistoon oikeuksistaan. Ella myöskin onnistuu tekemään napakymppimäisen suorituksen lesken roolissaan - hän romahtaa ja raivoaa mutta suoristaa selkänsä juuri niin monesti kuin kuka vain vahva ihminen samassa tilanteessa.

Salaisuudet ja ilmassa leijuvat kysymykset alkavat saada vastauksia, kun kerrankin on pakko avata suunsa, jotta elämässä päästäisiin eteenpäin. Varsin aikuismaisesti kirjassa ajatellaan monesta näkökulmasta eikä sorruta mustavalkoisuuksiin. 

Mukavana bonuksena näin miljöön, joka oli herkullisen ilalialainen, viineineen ja luomuhedelmineen. Metsät hengitti ja meri tuntui vihreältä ja suurelta.

Elif Shafak: Kunnia

Kaikki johtui siitä, että naiset oli tehty hienoimmasta batistista, Naze jatkoi, kun taas miehet oli leikattu paksusta ja tummasta kankaasta. Sillä lailla Jumala oli räätälöinyt nämä kaksi, toinen oli toista ylempi. Eikä ollut ihmisten asia kyseenalaistaa, miksi Hän oli niin tehnyt. Merkitystä oli vain sillä, että mustassa värissä tahrat eivät näkyneet toisin kuin valkoisessa, joka paljasti jopa pienimmän likapilkun. Samasta syystä ryvettyneet naiset huomattiin heti ja erotettin muista kuin akanat jyvistä. Näin ollen kun neitsyt antautui miehelle - vaikka tämä olisi ollut mies, jota nainen rakasti - nainen vaaransi kaiken, kun taas miehellä ei ollut kerrassaan mitään menetettävää.

Kurdien elämäntapaa auki repivä Kunnia on Toprakien sukutarina kolmessa polvessa. Aina alkaen vuonna 1945, pienessä kylässä lähellä Eufratjokea, päättyen 70-luvun Lontooseen.

Päähenkilöitä on niin monta, että aluksi on hankala hahmottaa kuka on kukakin, mutta hyvin kirjoitettu tarina pitää otteessaan, jos vain on kärsivällisyyttä sen matkaan lähteä. Kunnia tarjoaa niin monta tarinaa - ja vielä tarinaa tarinan sisällä, että minun oli ainakin aivan pakko piirtää väliin jo käsitekarttaa jota pysyin luvussa siitä kuka oli kenenkin sisko, täti tai aviomies.

Kenen tarina on mielenkiintoisin? Päähenkilön lailla jylisevän Iskenderin, joka on tumma, tulinen ja varsin karismaattinen, mutta kuitenkin nuori, isätön ja vaikutuksille altis? Vai Iskenderin pikkuveljen, valloittavan Yunus-pojan, joka uskoo hyvää ihmisistä, ja kyselee naiiveja kysymyksiä?

Kirja on nimivihjauksesta päätellenkin kunniamurhista kertova. Sitä se toki onkin, mutta mielenkiintoisemmaksi koin naiskuvan pohdinnan, sekä tietenkin kurdiyhteisön ja länsimaisen kulttuurin kohtaamisen. Kirjan englantimiljöö on kulmikkain ja aidoimman tuntoinen.

Kunniakin tässä on nimenomaan naisten kunnia, jonka säilyminen tuntuu olevan elinehto. Väkivaltaa ja sen määrää sekä julmuutta ei tässä tapauksessa oikein voinut ohittaa olankohautuksella, sillä onhan tämä kirja varmaankin syntynyt halusta tuoda esille juuri se totuus, että kunniamurhia yhä tapahtuu. 

Silti, en voi olla pyörittelemättä silmiäni, miten voi olla niin, että olisi muka kunniallista tappaa oma ns. häväistynyt tytär, joka palaa mönkään menneeltä romanssireissultaan, mutta itse voi miehenä mennä ja tulla ja viettää yönsä kenen tahansa kainalossa. 

Hankala silti sanoa pidinkö tästä hyvän tarinan vuoksi, vai koska syyskelit vihdoin saapuivat ja voin kaivautua vällyjen alle kirjan kanssa tunnelmoimaan. :o Silloinhan kaikki luettu on astetta aistillisempaa.