maanantai 25. elokuuta 2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Sitten me esittelimme itsemme. Nimi. Ikä. Diagnoosi. Tämänhetkiset kuulumiset. Minä olen Hazel, minä sanoin omalla vuorollani. Alun perin kilpirauhassyöpä mutta nyt keuhkoissa isoja sitkeitä etäpesäkkeitä. Ja minulle kuuluu hyvää.

Oikeasti Hazelille ei kuulu niinkään hyvää. Hän on yksinäinen teinityttö, ja kotinsa vanki, sillä kouluun ei kannata enää mennä kun eihän tulevaisuutta kuitenkaan hänen diagnoosillaan ole. Normaaleista teinivuosista ei ole tietoakaan, kun mukana raahautuu aina happilaite, ja vanhemmatkin hössöttävät vieressä ihan kuollakseen. 
Syöpäsairaiden nuorten vertaistukiryhmässä Hazeliin iskee silmänsä nuori, komea, yksijalkainen Augustus - Heidän matkastaan tässä kaikessa on kyse. Kuvioihin tulee kaikki ne tavalliset murheet joita voi kokea rakastuessaan aikapommiin.

Jossain päin internettiä väitettiin tämän olevan suunnattu Twilightista pitäneelle yleisölle, mutta minun mielestäni tällä ei ole sen tarinan kanssa paljonkaan yhteistä. Molemmissa on nuorten rakkaustarina, molemmissa on myös saavuttamaton rakkaustarina, mutta siihenpä ne yhteneväisyydet jääkin. 
Tässä kuitenkin käydään ihan järjellisiä keskusteluja, artikuloidaan aika pitkäänkin välillä, käytetään jopa niin hienoja sanoja että ne pitää googletta ennen kuin tajuaa mistä on kyse (esim hamartia).
Välillä ärsytti. Ärsyynnyn helposti. Nyt koin aavistuksen rasittavana sen, että Hazelin lempikirjaa Viistoa valoa, luettiin niin monen eri sukulaisen toimesta. Se kirja varasti aika susiosan tästä kirjasta. Asiaan tuotiin syvyyttä kun itse kirjailijaakin tuotiin eläväksi, mutta silti, minusta tuntui että mentiin siinä asiassa vain enemmän metsään. Varmaan joku tykkäsi? 

Uskokaa silti, että pidin kirjasta. Se oli helppoa luettavaa, eikä rasittanut päätä, teksti oli isofonttista ja kieli sujuvaa, hauskaakin. Menin jopa siihen lankaan, että tuhersin itkut monet kerrat kirjaa lukiessani. En ehkä päähenkilöiden takia, vaan itsekkyyttäni. En haluaisi menettää syövälle ketään läheistäni, enkä kyllä haluaisi sen pesiytyvän itseenikään. 
Kirja oli positiivinen yllätys, siinä oli kunnianhimoa. Se ei ollut perinteinen rakkaustarina, siinä oli mainittu kuuluisia filosofeja, siinä juostiin älyllisten asioiden perässä, ei oltu typeriä. Se olisi hyvin helposti voinut olla lässyttävä, yllätyksetön ja siirappinen, vaan ei ollut. Koskettavia kohtia oli, mutta annettakoon anteeksi, eihän tässä kuitenkaan sen vähempää kuin syöpää sairastettu. Silti mihinkään liioittelusiirappiin ei sorruttu. 

Päähahmot oli hyvin rakennettu. Sivuhahmoista vain Hazelin isä tuntui kolkolta. Olisin kaivannut kovasti muiden näkemyksiä, sillä tässä oltiin vain Hazelin ajatuksissa. Odotin pääseväni edes sen komean Augustuksen aivoihin. 
Kirja oli älyllinen, ei ehkä nerokas, mutta kuitenkin nokkela nuortenkirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen, enkä katunut sen aloittamista hetkeäkään. Sen seurassa hymyilin, nauroin, itkin, opin, ja se teki pieniä muutoksia maailmankuvaani.

Tässä yritettiin romuttaa sitä käsitystä että syöpäsairaat ovat urheita sankareita. Siitä pidin erityisesti. Vuorosanoissa oli sarkasmia, mikä sai ainakin minut viihtymään. Ehdottomasti, tällaisia kirjoja kaivataan lisää.

Kirjasta pitäneille suosittelen elokuvaa A Walk to Remember, jonka kanssa itkin silmät päästäni pari vuotta sitten.

Mitäs te? Joko on leffa katsottu / kirja luettu? 

4 kommenttia :

  1. Minä luin kirjan jo jokin aika sitten. Se oli ihan ok nuortenkirjaksi, mutta eipä sen kummempi. Itkuakaan en päästänyt.

    Elokuvaversio tosin oli ihan toinen juttu. Siellä pillitin sitten senkin edestä. Ja minusta elokuvaversio oli ehkä jopa kirjaa parempi. Mutta ehkä vain siksi, että se onnistui herättämään minussa suurempia tunteita kuin kirja. Ja elokuva oli kyllä hyvin uskollinen kirjalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ookoona tämä jää minunkin mieleeni. (:
      Elokuvaa en taida katsoa ainakaan kovin pian (vaikka ihan hyvältä kuulostaisi.) Ei oikein ole sitä genreä, mitä yleensä katson, ja tapahtumatkin on liian hyvin mielessä.
      Hyvä kuulla, että elokuva jäljittelee kirjaa, eikä ole lähdetty säätämään omiaan.

      Poista
  2. Filmatisointi kosketti (itkin kuin mikäkin), kirja ei niinkään. Olen ihan humaani ihminen (ainakin omasta mielestäni) mutta kirja herätti minussa vaikka mitä ajatuksia. Esim. miksi yhden länsimaisen ihmisen takia järjestetään hillittömät matkat ja kaikki kuten kirjassa. Ja joku köyhä kuolee jossain toisessa maassa hiljaisuudessa. Tuli jotenkin sellainen länsimainen itsekkyys lähelle kirjan kautta. Tosiasiassa jos sairaus sattuisi lähipiiriin olisin itsekin ihan samalla tavalla huutamassa suurinpiirtein hallitusta apuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, ja ihan totta. Kyllähän tää heijastaa tätä meidän minäminä-ajattelua. Ja toisaalta oman tai läheisen kuoleman tiedostaminen voi vetää itsekkääksi.
      Itse muistan ajatelleeni, että edes se amerikassa asuminen ei suojele, sitä kuollaan siellä ja täällä. Suhtautuminen voi olla erilaista. Toisaalta kun en ole paljon Ruotsia kauemmas koskaan matkannut, en oikein ole kukaan sanomaan.
      Sitäkään en osaa sanoa, onko se niin lottovoitto syntyä amerikkaan.

      Poista