Sairastuin syömishäiriöön 11-vuotiaana, ja hoitoa siihen sain 14-vuotiaana. Kun syömishäiriö puhkesi, muistan ajatelleeni iltaisin, että voi kun kuolisin. 14-vuotiaana aloin viillellä itseäni ja käyttää väärin lääkkeitä. Joskus tuli otettua lääkkeitä yliannostuskin.
Nainen, 23.
Kahden toimittaja-kirjailijan kokoama Kourallinen tabuja tuli ulos Atenalta ihan vastikään. Siinä puhuttaa itsemurha, sen yrittäjät ja lähipiirissään kokeneet. Varautukaa siis painavaan luettavaan, jos tähän tartutte. Tarinoita on suuri määrä, niitä mahtuu kahdelle sadalle sivulle roimasti, kun yksi tarina kestää kahdesta kymmeneen sivua. Kielellä ei ole lähdetty kikkailemaan. Se on kylmää ja toteavaa, jotenkin kammottavaa. Vähän kuin sairauskertomuksia, mutta sitten ei kuitenkaan, siihen liian yksityiskohtaisia ja henkilökohtaisia.
Jotkin kertomukset yksinkertaisesti pysäyttävät niin täysin, että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Hyväksikäyttöä, koulukiusaamista, epäasiallista kohtelua hoitajien toimesta - joidenkin elämäntarina syöksyy niin hurjaa vauhtia alaspäin että pääseekö sieltä ylös lukijakaan ilman mustan huumorin ymmärrystä? Ilo se on revittävä vaikka risukasasta, jos ei muuta ole.
Kirjassa on kyselty monilta eri ikäisiltä, ja eri taustaisten tarinoita, se on hyvä. Jokainen tarina on erilainen. Tarinoiden rehellisyys on jotenkin liikuttavaa, niissä ei peitellä mitään tai yritetä olla mitään. Joissain tarinoissa on lopulta valoa, joissain ei.
Luettuaan Kourallisen tabuja, voi miettiä monenlaista. Kuten, että mikä olisi minun tarinani. Kuinka hankalaa, henkilökohtaista ja arvokasta on ollut kerätä nuo tarinat, ja painaa. Heille itselleen sanoa ne ulos, myöntää. Sitten voi herätä niitä katkeria tunteita, kun alkaa miettiä sitä, miksi on niin paljon heitä jotka janoavat apua, oikein huutavat sitä, eivätkä siltikään tule vakavasti otetuiksi.
Valitettavasti kirjassa näkyy lama ja se, että säästetään sieltä vääristä paikoista. Suomikaan ei oikein voi itsemurhatilastoillaan hurrata.
Lakonisesta kielestään huolimatta tai siitä johtuen, kirja on pohjattoman surullinen. Uskallanko edes suositella sitä itsemurhaa ajatteleville? Olen väliin itsekin yksi heistä. Minulle kirja oli terapeuttinen, ja olenhan tiedonjanoinen ja utelias luonne, jota tällaiset teemat muutenkin kiinnostavat. Eihän itsemurha mikään uusi ilmiö ole, ja vaikka masennus/mielenterveysongelmat eivät muka enää ole tabu, niin kyllä ne mielestäni ovat.
Voisin suositella kirjaa hoitoalalla toimiville. Syyttelemättä ketään, mutta muistutuksena, että oltaisiin jokaista hoitoon hakeutuvaa ja läheistä kohtaan vähän uteliaampia sen voinnin suhteen. Ei kyynistytä, jooko?
Aioin lukea tämän, mutta sitten päädyin siihen, että kirja voisi olla liian rankka, tulla liian lähelle. Bloggauksesi vain vahvisti tätä tuntemustani, joten taidan jättää tämän kirjan muiden luettavaksi. Tosin hyvä, että tästä aiheesta kirjoitetaan. Vaikeneminen ei ainakaan auta mitään.
VastaaPoistaEi tästä hyvää mieltä tule, se on kyllä ihan varma. Kerralla ei myöskään pysty lukemaan, ilman että tulisi vähän yököttävä olo. Ja olen samaa mieltä, on tosi tärkeetä että tällaisia kirjoja on. Joko vertaistukena, tai sitten informatiivisena tekstinä sellaisille jotka haluaa kasvattaa omaa ymmärrysprosenttiaan.
PoistaMinustakin tuntuu, että voisin ehkä lukea tarinan sieltä täältä, mutta en koko kirjan verran. Joskus mietin, että onko se aina ollut näin, että pahoinvointia on kaikkialla, missä kohtaakin uuden ihmisen. Tässä ajassa ei todella ole hurraamista. Onneksi tiedän myös tapauksia, kun vastaan on terveydenhuollossa tullut se ihana ihminen, joka uskoo ja ottaa tosissaan. Hienoa on myös se, että näille ihmisille on annettu mahdollisuus kertoa oma tarinansa. Sekin voi olla todella tärkeää.
VastaaPoistaSinulle on muuten haaste blogissani. :)
Mietin itsekin tuota terapeuttisen puolen tärkeyttä. Kuinka raskasta tai vapauttavaa on ollut tarinan kertojana tiiviistä elämän mahdollisesti suurin koettelemus pieneksi tarinaksi. Tämä on kyllä sellainen, ettei kannatakaan yhteen pötköön lukea, iskee pian ahistus!
PoistaKiitos haasteesta, mä tartun jahka pääsen pääsiäislomailemaan, (jee!). (;