Vuori & Pulkkinen: Kourallinen tabuja

Sairastuin syömishäiriöön 11-vuotiaana, ja hoitoa siihen sain 14-vuotiaana. Kun syömishäiriö puhkesi, muistan ajatelleeni iltaisin, että voi kun kuolisin. 14-vuotiaana aloin viillellä itseäni ja käyttää väärin lääkkeitä. Joskus tuli otettua lääkkeitä yliannostuskin.
Nainen, 23.

Kahden toimittaja-kirjailijan kokoama Kourallinen tabuja tuli ulos Atenalta ihan vastikään. Siinä puhuttaa itsemurha, sen yrittäjät ja lähipiirissään kokeneet. Varautukaa siis painavaan luettavaan, jos tähän tartutte. Tarinoita on suuri määrä, niitä mahtuu kahdelle sadalle sivulle roimasti, kun yksi tarina kestää kahdesta kymmeneen sivua. Kielellä ei ole lähdetty kikkailemaan. Se on kylmää ja toteavaa, jotenkin kammottavaa. Vähän kuin sairauskertomuksia, mutta sitten ei kuitenkaan, siihen liian yksityiskohtaisia ja henkilökohtaisia. 

Jotkin kertomukset yksinkertaisesti pysäyttävät niin täysin, että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Hyväksikäyttöä, koulukiusaamista, epäasiallista kohtelua hoitajien toimesta - joidenkin elämäntarina syöksyy niin hurjaa vauhtia alaspäin että pääseekö sieltä ylös lukijakaan ilman mustan huumorin ymmärrystä? Ilo se on revittävä vaikka risukasasta, jos ei muuta ole. 

Kirjassa on kyselty monilta eri ikäisiltä, ja eri taustaisten tarinoita, se on hyvä. Jokainen tarina on erilainen. Tarinoiden rehellisyys on jotenkin liikuttavaa, niissä ei peitellä mitään tai yritetä olla mitään. Joissain tarinoissa on lopulta valoa, joissain ei. 

Luettuaan Kourallisen tabuja, voi miettiä monenlaista. Kuten, että mikä olisi minun tarinani. Kuinka hankalaa, henkilökohtaista ja arvokasta on ollut kerätä nuo tarinat, ja painaa. Heille itselleen sanoa ne ulos, myöntää. Sitten voi herätä niitä katkeria tunteita, kun alkaa miettiä sitä, miksi on niin paljon heitä jotka janoavat apua, oikein huutavat sitä, eivätkä siltikään tule vakavasti otetuiksi. 

Valitettavasti kirjassa näkyy lama ja se, että säästetään sieltä vääristä paikoista. Suomikaan ei oikein voi itsemurhatilastoillaan hurrata.

Lakonisesta kielestään huolimatta tai siitä johtuen, kirja on pohjattoman surullinen. Uskallanko edes suositella sitä itsemurhaa ajatteleville? Olen väliin itsekin yksi heistä. Minulle kirja oli terapeuttinen, ja olenhan tiedonjanoinen ja utelias luonne, jota tällaiset teemat muutenkin kiinnostavat. Eihän itsemurha mikään uusi ilmiö ole, ja vaikka masennus/mielenterveysongelmat eivät muka enää ole tabu, niin kyllä ne mielestäni ovat.

Voisin suositella kirjaa hoitoalalla toimiville. Syyttelemättä ketään, mutta muistutuksena, että oltaisiin jokaista hoitoon hakeutuvaa ja läheistä kohtaan vähän uteliaampia sen voinnin suhteen. Ei kyynistytä, jooko?

Augusten Burroughs: Kuivilla

Viikon mittaisen sulattelu- ja lukutauon jälkeen osaan ehkä jo sanoa sanasen Burroughsista. Eli kirjasta, jonka ahmaisin kahdessa illassa. Ensimmäisenä iltana kellon viisarin livahdettua yömyöhään ja silmien alkaessa lupsahdella kiinni, harmitti ankarasti, mutta pakko oli myöntyä, kun oli aikaisia aamuherätyksiä. 

Nyt olen kirjalakossa, enkä tiedä mistä aloittaa. Tuntuu oudolta notkahtaa nyt Kingiin Tohtori Unen muodossa kun sitä on blogissa jos toisessa lytätty, tai sitten aivan erilaisiin tunnelmiin Kjell Westön merkeissä. Mutta totta kai – uusia tuuli kohti ja uusin purjein, eihän tämä mitään pakkopullaa ole, vaan harrastus.

Kuivilla on omakohtainen muistelma, mutta sillä varauksella, ettei ihan kaikki tapahtumat ole aivan täyttä faktaa. Joitakin tapahtumia on väritetty. Tietysti, eihän kenenkään elämä voi olla yhtä mutkatonta ja tempaavaa kuin Augustenin? Tai onhan se tässä tapauksessa mahdollista – onhan hän joka tapauksessa löytänyt tiensä hyväpalkkaiseen duuniin mainosalalle, ilman peruskoulun päättötodistusta. Siihen tarvitaan todellista luovuutta tai sitten hulluutta. Molempia? Ainakin on syytä olla supliikkimies, ja sitähän Augusten on.

Augustenin päivänpolttava ongelma on käsistä riistäytynyt alkoholinkäyttö, jota työpaikalla on katsottu läpi sormien. Nyt kuitenkin menee hyvä mainosdiili sivu suun, joten pomo antaa ehdot: Joko vieroitukseen tai potkut. Seksuaalivähemmistöä edustava Augusten valitsee homoille suunnatun vieroituskeskuksen, vähän huumorilla ja vähän myös ongelmansa kieltäen.

Kuivilla on pirteä jatko-osa Juoksee saksien kanssa -kirjalle, tässä ei ole sitä kahmaisevaa pimeyttä, joka imaisi Augustenin luokseen hänen lapsuusmuistelmissaan. Kuivilla on positiivisempi, freesimpi. Silti kirjailijana Burroughs on yhtä oivaltava ja sarkastinen kuin muistelinkin hänen olevan.

Parasta antia on Augusten itse. Hänen ei tarvitse olla kuin oma voitonhymyilevä itsensä ja maailma makaa hänen kanssaan. Vaikka hän ei omasta mielestään tunnista tunteitaan, sanoisin että juuri nämä Augustenin analyysit itsestään ja ympäröivästä maailmasta ovat loistavia ja piinallisen tarkkoja - silti humoristisia ja viihdyttäviä. Augusten siis onnistuu hyvin siinä missä monet eivät, olemaan samaan aikaan sekä syvällinen että viisas kuin myös mahdottoman hauska.

Minulla Augusten jäi vielä muutamaksi päiväksi lukemisen jälkeen seikkailemaan mieleen ja ajattelin, miten paljon meillä onkaan samanlaisia ajatuksia ja miten mukava olisi vaihtaa niitä. Mutta kerrankos sitä tuntee vetoa lähes fiktiiviseen hahmoon joka kaiken lisäksi edustaa minun kannaltani katsottuna sitä "väärää" seksuaalista suuntautumista? Että sattuuhan sitä.

Ja uusia purjeita kohti!

PS löytyykö täältä tämän helmen löytäneitä? Saa tunnustaa.

Katja Kaukonen: Kohina

Lääkärini totesi, että piileskelyssä oli kysymys häpeästä. Hänkään ei uskonut minua. Minusta piiloleikissä  oli kyse siitä, että joku tulisi etsimään ja löytäisi.

Katja Kaukosen Kohinassa (2014) nuori mies Alvar löytää tiensä syrjäiselle saarelle, jossa hän haluaa saada etäisyyttä elämäänsä ja palata muistoihin äidistään ja isästään, lapsuudestaan ja naissuhteistaan. Vaikka hän ei sitä heti myönnäkään että heissä olisi puimista, Alvar on hieman ulalla itsensä kanssa. Postin mukana Alvar saa aina salamyhkäisen kirjeen. Keneltä se on ja miksi se saa Alvarin aina tolaltaan?

Alvar Malmberg on arkkitehdiksi opiskelemaan lähtenyt, kaavoistaan tiukasti kiinni pitävä, tavallansa vähän karu ja tunnekyöhä mies, melkein kuin poika vielä, joka hän sanoo haluavansakin olla. Selkeästi Alvarilla on etäisestä lakimies-isästään ja Venetsiaan karanneesta korkealentoisesta äidistään paljon patoutumia. Alvar on moniongelmainen, enkä minä häntä ala tässä diagnosoimaankaan. Kai hän on surullinen, tahtoo jonkinlaisen päätöksen asioille. 

Kohinan kanssa saa olla tarkkana, ei saa antaa keskittymisen herpaantua. Ei voi keskittyä vain tarinaan. Tarinakin on ihan hyvä, mutta kieli on kuitenkin etusijalla, ainakin sellaisen kuvan sain lukiessani. Kieli on herkkää ja taidokasta. Juonta ja päähenkilön tunneskaalaa vihjaa hienovaraisesti tuulenpuuskat ja lumisateet, kuten muutkin kauniit metaforat. Nämä kaikki vertaukset toivat mieleeni lukioaikaiset äidinkielen tunnit, joilla jaettiin tekstinpätkiä ja mietimme yhdessä mitä mikäkin metafora merkitsee. En tiedä jos se on hyvä juttu. Jäinkin siis miettimään, mihin Kaukonen viittaa Kohinalla teoksessaan, sillä Alvarin muistelua säestää ihmiselämään kuuluva kohina, jota ei pääse pakoon edes yksinäisellä saarella. Meri kohisee, teeveen lumisade kohisee, kadun äänet kohisee. Jostakin syystä Alvar ei saa untakaan ilman tätä kohinaa, saa kuitenkin turvallisuuden tunteensa siitä?

Kohinasta huomaa rakkauden suomen kieleen. Jos tahtoo vähän vaivata päätänsä, tämä on mainio kirja. Ikävä vain, että päähenkilö jää kuitenkin etäiseksi. Ehkä niin on tarkoitus? Meren- ja luonnonläheisyys toi tunnelmaa.

Kirja on toki kotimainen, mutta sisältää paljon ruotsinkielisiä otteita, ne tuotti minulle vähän vaikeuksia sillä ruotsi jos mikä on ruosteessa. Jotain siis saattoi mennä yli ymmärryksen.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Raastava, väkivaltainen mutta toivoa paremmasta antava Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns, 2007) vei minutkin mukanaan. Kahden afganistanilaisen naisen kertomus pakkoavioliitosta kurjan Rashidin kanssa riipaisee syvältä ja saa ymmärtämään miten kaukana tuo maa on – eikä pelkästään maantieteellisesti. Silti täällä on syytä olla vastaanottavaisia ja korvat höröllä, jotta voisimme ymmärtää paremmin. Samalla se tuo Afganistanin sotia ja niiden taustoja esille.

Mariam kasvaa pienessä Heratin kylässä saaden usein kuulla äidiltään olevansa äpärä ja arvoton lapsi, ikäänkuin itse syyllinen äitinsä "syntiin". Pienen Mariamin elämän valopilkku on isä Jalil, leikkiä laskeva iloluontoinen mies, jolla on kuitenkin monta vaimoa, eikä hän ehdi käydä kuin kerran viikossa Mariamia katsomassa. Mariam kaipaa isäänsä paljon, ja päättääkin eräänä päivänä lähteä häntä tapaamaan, kenties muuttaa isän luokse asumaan, mutta isä ei avaa ovea. Monen sattumuksen summan kautta Mariam pakkonaitetaan Rashidille, kymmeniä vuosia vanhemmalle suutarille.

Laila taas on hyvästä perheestä ja koulua käyvä. Tyttö, jolla koko elämä on edessä, kuten hänen isänsä sanoo – hänellä on paljon mahdollisuuksia, ja maa tarvitsee oppineita naisia noustakseen jaloilleen. Sota iskee Kabuliin muuttaen Lailan suunnitelmat. Hän menettää perheensä, ja myös naapurinpoika Tariq, ystävä ja ihastus pakenee perheineen pois.

Laila saa osuman pommista ja löytää itsensä Rashidin talosta, ja lopulta suostuu hädän hetkellä hänen avioliittopyyntöönsä. Mariamin ja Lailan - kahden vaimon - ystävyys ei suinkaan saa heti tulta alleen, eikä se tule ilmaiseksi. (Enempiä en halua tästä juonesta jaaritella, mutta hyvin se oli suunniteltu, en yhtään arvannut ikinä mitä tapahtuu seuraavaksi.)

Monta kertaa sai kirjan aikana pudistaa surullisena päätään ja harmitella että näinkinkö tässä vielä piti käydä, eikö asiat olleet jo niin huonosti kuin olisivat voineet olla. Afganistan on tapahtumakenttänä nopeasti muuttuva ja rikkaan erilainen, ja pidin siitä miten maan historiaa ja sotaa tuotiin kirjaan mukaan – se antoi paitsi elämyksen, myös tietoa. Tältä pohjalta lähestyisin mielelläni muitakin Hosseinin kirjoja, mutta en ihan heti – ainakaan jos ovat kovasti samankaltaisia. (?)