Elina Tiilikka: Myrsky

Nuorta taideopiskelijaa Myrskyä piinaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän ei pysty keskittymään sen enempää opetukseen kuin tavallisen tylsiin ihmissuhteisiin, vaan hakee jännitystä elämään pikkurikoksista ja holtittomasta seksuaalisesta käyttäytymisestä. Tämä käytös ei käy yhteen niiden normien kanssa, jotka meille kaikille on yhteisesti asetettu, jotta järjestys pysyisi yllä. Niinpä anarkistinen Myrsky kolahtaa lujaa päin vankkaa yhteiskuntarakennetta. 

Kaksisuuntaista sairastavan
Myrskyn tarina.

Alkuun olin ehdottomasti sitä mieltä, että kirja on liian kevyesti kirjoitettu, liian lennokas ja liian uskomaton, jotta voisin pitää sitä yhtään uskottavana. Nyt, juuri painettuani kannen kiinni, en tiedä vielä mihin suuntaan muodostaisin mielipiteeni. Kirjaa on kehuttu uskottavaksi, joten kai moni on sen niin kokenut. Vaikka alku ei vaikuttanut minusta lupaavalta, kirjan edetessä alkaa väistämättä tuntemaan helliä tunteita Myrskyä kohtaan. Alkaa toivoa parasta, vaikka vähän tietää, että eihän tässä hyvin käy.

Myrskyä kohtaan tuntee helposti ymmärrystä. Ei hän itse ole valinnut sairastua kaksisuuntaiseen. Psykoosi on sellainen piru olkapäillä, etten pysty oikein sanomaan siitä mitään, kun en ole sitä kokenut. Yleensä minulle tulee ns. vapaista ihmisistä lukiessani sellainen haikea tunne, että voisinpa minäkin elää lampaitteni kanssa vuorilla vapaana veroista. Mutta ei tämän kirjan kanssa. Herää vain sellainen suru.

Pelkäsin, että jossain vaiheessa tässä vedetään lapsuus-kortti esiin, ja selitellään: tottahan toki Myrsky on näin hullu kun hänellä on näitä lapsuudenajan kiintymyssuhdeongelmia, äitisuhde ja vielä kun isäkin tuollainen.... No vaan onneksi näin ei käynyt, ja minun ei tarvitse siitä raivostua.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on ikävä sairaus, josta ei paljon parannuta. Täytyy vain opetella elämään sen kanssa. Mutta yhtä helvettiä se on, sekä sairaalle että sairaan läheisille. Isälläni on tämä diagnoosi, joten en voinut olla lukematta kirjaa omalta maaperältäni katsottuna. En tosin löytänyt paljonkaan yhtäläisyyksiä, sillä ei isäni käytös ole kirjassa kuvailtua. Mutta mielisairaudet siinä missä kaikki sairaudet ilmenevät niin eri tavoin eri henkilöillä, että aina ei tiedä mikä on persoonallisuutta, ja mikä sairautta.

Isäni maniajaksoja sivusta seuranneena, voin todeta, että ei se ole kaunista katseltavaa. Sairastunut elää jossakin toisessa todellisuudessa kantamatta vastuuta enää mistään. Sellainen herättää raivon tunteita, vaikka ei voikaan syyttää sairastunutta.

Pystyin silti lukemaan tämän kirja menettämättä yöuniani. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sanotaan olevan mielisairauksista vahvimmin periytyviä, ja olen sen faktan kanssa painiskellut, mutta toisaalta, se tulee jos on tullakseen. 

Helposti hullun ihmisen kaikki tekemiset laitetaan hulluuden piikkiin, mutta ei tarvitse olla hullu että ymmärtää Myrskyä. Minä ainakin tahtoisin välillä irrottaa otettani oravanpyörästä ja lähteä ensimmäisen vastaantulleen motskarijengiläisen matkaan. Tunnistin kirjasta monia tuttuja ajatuksia. 

Tykkäsin myös kirjan filosofisesta otteesta. Kaavoihin kangistumatonta pohdintaa ei ole koskaan liikaa. Kirja oli myös hauska, vähän tahattomalla tavalla. Mustakin huumori on parempi kuin ei huumoria lainkaan.

John Ajvide Lidqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Trillerien ja zombien ystäville.

Helleaalto aiheuttaa päänvaivaa Tukholmassa. Sähkölaitteet temppuilevat. Ja kas, kuolleet heräävät henkiin. Osa ryömii Romeron kunniaksi ihan haudastaan. Ei mikään uskottavin juonenkulku ruotsalaisen Ajvide Lindqvistin kirjassa Kuinka kuolleita käsitellään. Mutta uskottavaa se yhtä kaikki on. 

Otin tässä askeleen kauhurealismia kohti ensimmäistä kertaa, ja se tuntui aluksi vähän oudolta. Täytyi vähän rypistää kulmia. Aivan kuin olisin lukenut trilleriä tai rikosromaania, mutta yliluonnollisella mausteella. Ajattelin kädet puuskassa, että en tykkää ruotsalaisista kirjoista ja kaiken kruununa Ajviden kirjan pohjalta tehty elokuvasovitus Ystävät hämärän jälkeen oli minusta laimea elokuva.

Sainpas syödä sanani. Ekat sata sivua meni lujaa, ja vaikka siitä vähän vauhti hidastui, niin vielä lopussakin heilui korvat tuulessa. Mukava matka. Sivut eivät tuntuneet raskailta laisinkaan. Kun nyt sanon että kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarkoitan juuri sitä. Mitään historiaan jääviä kaunokirjallisia temppuja ei tullut vastaan. Asiat on kuten on, mutta onhan ne tosi jännästi.

Pisteitä ja papukaijamerkkejä jakaisin siitä, että Ajvide osaa pitää tarinan niin hyvin kasassa, että neljälle sadalle sivulle ei mahdu kuin muutaman päivän tapahtumat, eikä silti tule yhtään sellainen olo että nyt jaaritellaan. 

Kuolleet ehkä pääsevät ihmisten ajatuksiin tässä kirjassa, mutta mikäs temppu se nyt on, kun Ajvide itse osaa maalata eri ikäisten ihmisten ajatuksia maailmasta tehden sen uskottavasti. Nuoruuden kipeän kapinan ilmenemismuodoista hypätään kristillisen eläkeläisrouvan hurjaan seikkailuun. Kaiken huipuksi tehdään niistä vielä ystäviä. Mahtavaa.

Ihmiset reagoivat, kuten uskoisin heidän reagoivan. Media taas reagoi kuten aina nykyään, mässäilevästi. Yhteiskunnan reaktio on myös hyvin tätäpäivää. (Huomasinpa pientä yhteiskuntakritiikkiä...Mutta länsimaisesta yhteiskunnasta ei oikein voi kertoa edes realistisesti ilman että se kuulostaa kritiikiltä.)

Vaikka media mässää, kirja ei. Se tarjoaa näkemyksiä. Joillekin kuolleiden herääminen tarkoittaa tietysti sitä, että kyseessä on maailmanlopun enne. Se on jokaiselle jotakin, sillä kuolema koskettaa meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin. Zombit jaksavat kiinnostaa, ovat oikein sitä kuuminta hottia nyt. Minua kiinnostaa tieteellinen näkökulma. Miten voi olla elossa, jos ei ole elossa? Onko kuolleista heränneillä tietoisuutta? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä on sielu? Näitä tässä on jankattu vuosituhansia. Entä jos me tiedettäisiin, mitä on tarjolla? Kuinka ihmisten suhtautuminen kuolemaan muuttuisi?

Ajatus ikuisesta elämästä maanpäällä on itse asiassa kammottava. Olla nyt täällä, aina.

Kiitän Ajvidea suositelleita, minä viihdyin. Ihanaa, että kirja oli hyvä, vaikka zombit olivat mitä olivat. Valitettavasti kirja ei vain näytä houkuttelevalta. Ei edes siltä miltä pitäisi. Kirja on realistinen, kansi epärealistinen. Eihän sydän edes näytä tuolta oikeasti. Kuten olen aiemmin maininnut, valitsen (turhamainen kun olen) usein kirjan kannen ja muutaman takakansiheiton jälkeen. Varmasti monta hyvää tarinaa jäänyt siksi lukematta.

Harmi. Tehkää parempia kansia.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Matka mustalaisuuteen ennen ja nyt.

Romaniväestön elämäntavan pinnan alle sukeltava tarinamainen Mustalaisäidin kehtolaulu on ymmärtävä, hellyttävä ja lämmin kirja. Yllättävänkin. Olisin lukenut aiheesta varmasti pitemmästikin, mutta Björk pysyy tiiviisti tarinassaan eikä säntäile muille poluille. Björkillä on selkeä kirjoitustapa, ja kirja menee eteenpäin ilman että tarvitsee vilkuilla loppupäähän, tarkistella huokaillen kahlattavaa sivumäärää.

Marjatta on monilapsisen romaniperheen vanhin lapsi. Hän tahtoo kertoa tarinansa alusta alkaen, ja juuriaan kunnioittaen. Marjatta haluaisi elää kuten valtaväestö, mutta omana itsenään. Helposti vaan käy niin, että sitten ei sovi mihinkään. Sikri-äiti ja Väinö-isä ovat lämpimiä ja etistyksellisiä romaneja, jotka laittavat lapsensa kouluun ja vähän lukisin rivien välistä, että toivoisivatkin romanien ottavan askelia pois vanhoista, ei niin toimivista tavoista. 

Björkillä on vainua sen suhteen, mikä on kiinnostavaa. Romanikulttuurista on kirjoitettu vähän, ja nyt kenties aika on kypsä ottamaan tämän kirjan vastaan. Minulla oli jostain syystä se ennakkokäsitys, että tämä olisi sensaatiohakuinen kirja, jossa kauhistellaan ja tarina jää sen sensaation alle. Siksi olikin ihana huomata että tarina oli lämmin ja tarkoituksenmukainen. Kaikkea muuta kuin kauhisteleva.

Ennen kirjan lukemista olin melko tietämätön romanikulttuurista. (No enpä sanoisi että nytkään olisin tiedolla voideltu). Kohtaamiset ovat olleet kapeita, joskus ovat romanit käyneet ovensuussa ja kaupustelleet. Toisinaan isäni on keittänyt heille kahvit, jutellut kuulumiset. Isäni kun tuntuu olevan täysin ennakkoluuloton ihmisten suhteen, hän kutsuu kahvipöytään jokaisen oveen koputtajan, jolla vain on aikaa jäädä. Itse en uskalla uskoa niin paljon hyvää ihmisistä, kunpa osaisinkin, mutta terveen epäluuloinen toivon olevani.

Minulle ainakin jäi tunne, että Björk tietää mistä kirjoittaa. Uskaltaa olla mielestelemättä ja tuoda esille myös kritiikkiä. Lopputulos ei jää mustavalkoiseksi, vaan kuvaa romanit ihmisinä, epätäydellisinä, kuten me kaikki ollaan. Olin jossain määrin yllättynyt, että romaneja kohtaan saatetaan olla näinkin epäoikeudenmukaisia. Heidän näkökulmastaan ei paljon puhuta.

Haluaisinpa tietää, mitä romanit itse ajattelevat kirjasta.

Marja Björkiin tutustuin jo aiemmin kirjalla Puuma. Pidin tästä enemmän kuin Puumasta. Oikeastaan en pitänyt Puumasta paljonkaan.

Palkintoja kahminut Poika alkoi kuitenkin kiinnostaa.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Kauniskielinen, mutta sisällötön.

Barret on tullut jälleen jätetyksi - tällä kertaa sangen tylysti tekstiviestillä. Neljä päivää myöhemmin hän näkee New Yorkin keskuspuiston halki kävellessään valoilmiön, jota ei osaa selittää, ja jota kukaan muu ei näytä näkevän. Merkitseekö se jotain, onko Barretille annettu jokin tehtävä, edes tarkoitus?

Barret muuttaa väliaikaisesti Tylerin ja Bethin luo. Veljen ja tämän naisystävän kanssa yhteiseen, hivenen ränsistyneeseen asuntoon. Tylerilla, huumeista pitävällä muusikolla ja syöpäsairaalla Bethillä ei juuri nyt ole varaa parempaan. Eikä se ole lainkaan huono järjestely, jokainen siinä pyhässä kolminaisuudessa tarvitsee toistaan.

Tyler ja Beth haluavat solmia avioliiton, vaikka yhteisistä vuosista ei ole takuuta, ja Tyler, muusikko kun on, tahtoo säveltää ja sanoittaa parhaimman kappaleensa, häälahjana kuolevaiselle elämänsä naiselle. Kuin voisi sillä pelastaa henkiä. 

Barret valoilmiöpähkäilyineen on kirjan keskuksessa. 

Molemmat veljekset ovat jo vähän siinä iässä, että voivat kysyä itseltään; Onnistuttiinko me elämässä? Onko elämä alussa vai lopussa, onko meillä toivoa?

Lumikuningatar on kiireetön teos, jossa ajatellaan paljon, ja tapahtumia on vähän. Aluksi yritin ajatella positiivisesti. Kyllä se tästä vielä lähtee lentoon, kunhan pääsee alkuun. Eihän nyt Cunningham voi olla pettymys. Kirja kuitenkin vaan lässähti enemmän ja enemmän mitä pitemmälle päästiin. 

Paikoin Lumikuningatar oli laimea, kaunisteleva ja tylsä. Ihmettelin moneen otteeseen, miksi ei tapahdu mitään. Junnataan tässä nyt vaan. Pelkästään kauniin kielen varassa ollaan aika hataralla pohjalla. Alun lumisateisuus jatkui loppuun asti. Kaikki se hömpötys Barretin näkemästä valosta tuntui turhalta.

En siis ihan vakuuttunut. 

Kuitenkin Cunninghamin nokkelat vertaukset olivat vailla vertaansa edelleen. Meillä kaikilla on varmaan ajatuksia, joita ei mielellään tuo edes itselleen julki. Cunninghamin henkilöhahmoilla ei kuitenkaan tätä itsesensuuria ole. Cunningham " -- tietää millaisia ihmisten halut kaikessa häveliäisyydessään ovat."

Kirja on hyvin suomennettu. Tuttu syvällinen huumori pilkisti aina välillä. 

Ihmettelen sitä, miten löydän näinkin hyvästä kirjasta näin paljon negatiivista sanottavaa. Lumiomenan Katjan kanssa olen kait aika samalla viivalla. Onhan tämä hyvä kirja, mutta kyllä nyt Cunninghamilta odottaisi vähän enemmän.

Samaa sukua en vielä ole lukenut, mutta kaikki muut Cunninghamit olen, ja poikkeuksetta olen myös pitänyt. Koti maailman laidalla on yksi lempparikirjoistani, ja teki suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten. Myös Tunneista nautin. Luen kyllä empimättä tulevaisuudessakin Cunninghamia, vaikka tämä nyt heikoksi jäikin.

Cunnighamin kirjojen maailmankuva on sellainen että voin siihen samaistua.