keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Elif Shafak: Kunnia

Kaikki johtui siitä, että naiset oli tehty hienoimmasta batistista, Naze jatkoi, kun taas miehet oli leikattu paksusta ja tummasta kankaasta. Sillä lailla Jumala oli räätälöinyt nämä kaksi, toinen oli toista ylempi. Eikä ollut ihmisten asia kyseenalaistaa, miksi Hän oli niin tehnyt. Merkitystä oli vain sillä, että mustassa värissä tahrat eivät näkyneet toisin kuin valkoisessa, joka paljasti jopa pienimmän likapilkun. Samasta syystä ryvettyneet naiset huomattiin heti ja erotettin muista kuin akanat jyvistä. Näin ollen kun neitsyt antautui miehelle - vaikka tämä olisi ollut mies, jota nainen rakasti - nainen vaaransi kaiken, kun taas miehellä ei ollut kerrassaan mitään menetettävää.

Kurdien elämäntapaa auki repivä Kunnia on Toprakien sukutarina kolmessa polvessa. Aina alkaen vuonna 1945, pienessä kylässä lähellä Eufratjokea, päättyen 70-luvun Lontooseen.

Päähenkilöitä on niin monta, että aluksi on hankala hahmottaa kuka on kukakin, mutta hyvin kirjoitettu tarina pitää otteessaan, jos vain on kärsivällisyyttä sen matkaan lähteä. Kunnia tarjoaa niin monta tarinaa - ja vielä tarinaa tarinan sisällä, että minun oli ainakin aivan pakko piirtää väliin jo käsitekarttaa jota pysyin luvussa siitä kuka oli kenenkin sisko, täti tai aviomies.

Kenen tarina on mielenkiintoisin? Päähenkilön lailla jylisevän Iskenderin, joka on tumma, tulinen ja varsin karismaattinen, mutta kuitenkin nuori, isätön ja vaikutuksille altis? Vai Iskenderin pikkuveljen, valloittavan Yunus-pojan, joka uskoo hyvää ihmisistä, ja kyselee naiiveja kysymyksiä?

Kirja on nimivihjauksesta päätellenkin kunniamurhista kertova. Sitä se toki onkin, mutta mielenkiintoisemmaksi koin naiskuvan pohdinnan, sekä tietenkin kurdiyhteisön ja länsimaisen kulttuurin kohtaamisen. Kirjan englantimiljöö on kulmikkain ja aidoimman tuntoinen.

Kunniakin tässä on nimenomaan naisten kunnia, jonka säilyminen tuntuu olevan elinehto. Väkivaltaa ja sen määrää sekä julmuutta ei tässä tapauksessa oikein voinut ohittaa olankohautuksella, sillä onhan tämä kirja varmaankin syntynyt halusta tuoda esille juuri se totuus, että kunniamurhia yhä tapahtuu. 
Silti, en voi olla pyörittelemättä silmiäni, miten voi olla niin, että olisi muka kunniallista tappaa oma ns. häväistynyt tytär, joka palaa mönkään menneeltä romanssireissultaan, mutta itse voi miehenä mennä ja tulla ja viettää yönsä kenen tahansa kainalossa. 

Hankala silti sanoa pidinkö tästä hyvän tarinan vuoksi, vai koska syyskelit vihdoin saapuivat ja voin kaivautua vällyjen alle kirjan kanssa tunnelmoimaan. :o Silloinhan kaikki luettu on astetta aistillisempaa. 

tiistai 9. syyskuuta 2014

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

He eivät huomaa sitä itse, mutta kun tämän kaupungin asukkaat kulkevat kaduilla, on kuin he kulkisivat suossa.
 
Valheet on kirja, josta on hankala kirjoittaa. Lukukokemuksena se on nautinto. Niinpä en ala tässä tekemään mitään turhaa tutkielmaa, vaan kerron lyhyesti ajatukseni.

Ensinnä.
  • En ole varma ymmärsinkö alkuunkaan mistä oli kyse.
  • Kirja poukkoili sieltä sun täältä, ja juuri kun tunsi päässeensä jonkun pään sisään, vaihtui pään omistaja. Silti ihmeen kummasti kirja pysyi koko ajan samalla aaltopituudella, kaikki sen henkilöt oli sumuisia.
  • Jokainen kirjan päähenkilöistä oli nidottu yhteen. Vaikka he eivät välttämättä edes tunteneet toisiaan. Kiehtovaa.
  • Kirjassa unohtui aika, se ei ollut selkeästi etenevä, ei tiennyt aina palattiinko seuraavassa luvussa eteen vai taakse.
  • Varsinaisesti mikään tapahtumista ei pääse ihon alle, vaan olikohan tarkoituskaan. Johtunee unenomaisuudesta, kirjan päätyttyä tuntuu kuin olisi kävellyt ajatuksissaan harmaassa tihkusateessa. Tässä kirjassa mikään ei huutanut.
  • Hyvin punottu, ihanan vaivaton. Tuntuu kuin olisi kirjoitettu tuosta noin vain. Ilman pitkää pohtimista, se olisi vain soljahtanut paperille.


Kirjan loputtua, suljin sen rauhallisin mielin, ja jäin pohtimaan.
Hyvin käytetyt kolmesataa sivua, ja ihmettelyt päälle: miten olen voinut joskus jättää tällaisen helmen kesken? Satuinpa nyt olemaan tuulella, jolloin herkän melankolinen kieli sopi minulle.
Tulee halu lukea seuraavaksi jotain hyvin erilaista. Mutta myös halu palata Koskiseen. Ja näyttäisipä tuota syksyn uutuuksista tulevankin, Vaaleanpunainen meri.

Pitäisikö minun siis aloittaa alusta, lukea kirja muistiinpanoja tehden, jotta pääsisin jonkinmoiseen tulkintaan?
Ei varmaankaan.
Tämä oli juuri sitä mitä toivoinkin, eli unenomaista tekstiä.

maanantai 1. syyskuuta 2014

11 haastekysymystä

Sain ennen lukujumia Sabinan knallin Essielinalta haastekysymyksiä. Olenko nolo vai mikä kun vastaan vasta nyt, monta kuukautta myöhässä.. 


1. Mikä biisi pelastaa aina takuuvarmasti päiväsi?
Justin Bieber - Boyfriend, tuo mieleen mukavia ja ei-niin mukavia muistoja baari-illoista ja kahden vuoden takaisesta syksystä, jolloin olin vielä läheisissä väleissä silloisen parhaan ystäväni kanssa.

2. Mikä oli haaveammattisi lapsena?
Kirjailija, mikä on tosi kummallista, koska en lukenut paljon lapsena. Kirjoitin myös todella vähän. Mutta kirjailija joka tapauksessa halusin olla, koska tykkäsin kirjoituskoneista ja näpyttämisestä jo silloin. Silläkin saattoi olla vaikutusta, että en lapsena tykännyt ihmisistä, olin todella syrjäänvetäytyvä luonne, ja halusin jonkin erakkomaisen työn. Enpä ole noista ajoista paljon muuttunut.
Ja totta kai - poliisi ja näyttelijä oli korkeella mun listalla.

3. Jos saisit valita itse, mille historialliselle aikakaudelle syntyisit mieluiten?
Tää on tosi paha. Mua kiehtoo kivilinnat ja nummet, ja Humiseva Harju saa mut aina märisemään sitä epäoikeudenmukaisuutta, kun en ole syntynyt siihen aikaan. Loppujen lopuksi en varmaan viihtyisi kovin hyvin ilman sähköä tai juoksevaa vettä, mutta ne maisemat ja tavat varmaan korvais jotain. Kuitenkin, jossakin vanhassa englantilaisessa tai irlantilaisessa tai skotlantilaisessa kylässä, kauan sitten.

4. Mikä on omituisin tai hämmentävin paikka, jossa olet ikinä käynyt?
Turku.

5. Mistä kirjasta olet viimeksi keskustellut jonkun kanssa?
Harvoin keskustelen kasvokkain kenenkään kanssa kirjoista. Poikakaveri lukee mutta niin erilaista tavaraa (sotakirjallisuutta....), että siitä ei juuri keskustelua saa aikaan.

6. Asia, jonka tekisit heti, jos vain uskaltaisit?
Olisin oma itseni. En vähättelisi itseäni.
Olen liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Lisäksi vielä vaivaan päätäni kauheasti sillä mitä muut minusta ajattelee, oon suorastaan paranoidi sen suhteen, että puhuukos ne nyt selän takana ja voi kyynel jos nyt kaikki ei pidäkään musta.

7. Milloin viimeksi sinulle on sattunut jokin hauska kohtaaminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Millainen tilanne oli kyseessä?
Työskentelen toimittajana, joten elämäni on tällä hetkellä täynnä hauskoja kohtaamisia täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Joskus sitä tapaa ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella tai jossain siinä lähimaastossa, ja joihin tutustuisi oikein mielellään, eikä haastettelutilanteesta ole yhtään kiire pois. Sitten juodaan toinenkin kuppi kahvia ja kummastellaan maailmanmenoa, ollaan ihan ihmisiä toisillemme - ei vain toimittaja ja haastatelteva.

8. Minkä taidon haluaisit omata/opetella vielä joku päivä?
Jonkin kädentaidon - niissä olen surkea. Johtuneisko siitä että äitini on todella hyvä, ja koska jotenkin on pitänyt kapinoida, niin sitten olen päättänyt, että käsitöitä en kyllä varmasti koskaan tule tekemään, ihan mummojen hommaa! Nyt tuntuu ikävältä kun en osaa arvokkaita perustaitoja, kuten vaikka sitä sukan/maton/pipon -kutomista. Hyvä juttu on se, että kirjastosta saattaisi löytyä joku aloitteittelevan neulojan teos, jota jopa minä ymmärtäisin. Muistan lapsuudestani, että neulominen oli rauhoittavaa, kun sen osasi...

9. Mitä odotat eniten kesässä? (odotin)
Lukemattomia asioita. (heh.) Kesäaamuja, kesäöitä, grillaamista, ukkosia, juoksulenkkejä, lämpöä, nurmen tuoksua sateen jälkeen, ja sitä tunnetta että maailma avautuu, eikä rajoitu kämpän sisälle - voi ilman keuhkokuumeen vaaraa olla myös ulkona.

10. Elokuva, jonka kaikkien tulisi mielestäsi nähdä?
American History X - ja tätä ei tarvinnut miettiä pitkään. Muistan kun näin tämän, ja sen jälkeen olin kolme päivää oudossa sumussa. Jotenkin jysähti tajuntaan kertaiskulla.

11. Minkälainen olisi unelmiesi lomamatka?
Suunnittelematon. Mä suunnittelen asiat aina tosi tarkkaan. Teen hotellivertailun, yksityiskohtaisen listan tavaroista jotka otan mukaan, listan mahdollisista kuluista ja ei niin mahdollisista kuluista, eli mahdollisista yllätyksistä matkan varrella. Toki pitää olla ensiapulaukku ja paikkakunnan teekoon numero tallennettuna kännykkään. Mun koiraki matkustais suojakypärä päässä jos saisin päättää. Jos taas lähden mun rämäpää-kaverin kanssa matkaan, niin silloin pitää huolehtia senkin puolesta!
Mä en koskaan myöhästy, ja mulla on aina Suunnitelma B. Mutta joskus olis kiva ihan vaan lähtee, vaikka reilaamaan! Kyllä se elämä kantaa liftarinkin kotiin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Brian Jackson on päässyt opiskelemaan englannin kirjallisuutta. Hän pakkaa reput, hyvästelee vanhat toverit ja äidin. Alkaa totutella uuteen maailmaan ja itseensä. Ihastuu yläluokan tyttöön Aliceen, ja kaatuu rähmälleen maahan.
Sosiaalisesti kömpelö Brian tähdittää romaania aina sen myötähäpeämäiseen loppuun, tehden sen ainakin tyylillä.

Brian on kyllä keskivertoa tietäväisempi tyyppi, mutta valitettavasti ei vain sosiaalisesti. Harmittavan monelle muulle, Brian on pelkkä vitsi. Hän osaa kyllä olla itseironinen, ja se on kirjan parasta antia.
Mutta jos sivuuttaa Brianin tunteet ja menee itse kirjaan: Kirja on ihanan viihdyttävä. Kertoja on nokkelasanainen. Huumori vain on sellainen laji, ettei aina voi kaikki miellyttää. Huonon maun vitsejä on myös seassa. Jotkut saattaa loukkaantua.

En vain voinut olla miettimättä, miten Brian voi olla niin tiedostava, ja silti niin kömpelö. Ehkä se ajatus ei vaan kertakaikkiaan mene perille asti? Aivan kuin tajuaisi tekevänsä itsestään pellen, mutta tekee silti. Turhauttavaa.

Viha on iso sana, mutta väittäisin silti että vihasin yläluokantyttö-Alicea. Pyöritellä nyt Briania ees taas vuoden päivät. Tulipa mieleeni sanonta, että antaa ymmärtää, ei ymmärrä antaa. 
Aivan toista oli sarkastinen Rebecca, joka valitettavasti tuntui väliin Brianiakin kiinnostavammalta.
Nuortenkirjamainen teos, mutta sen verran on älyä pelissä että saattaa jotkut pudota kelkasta. Minä en kaikkia info-osuuksia ja tietokilpailukysymyksiä jaksanut ajatuksella lukeakaan. 
Kirjassa sivutaan Brianin nörttiyttä, isäsuhdetta, naisseikkailuja. Se on kirja yliopistoelämästä ja kaveruudesta. En silti osaa hahmottaa mitään pääteemaa. Se nyt vain on ote Brianin kömpelöistä nuoruusvuosista. Sisältäen monia hyviä huomioita.

Tehtäköön täysin selväksi, että yksinäisyys on pahin mahdollinen piirre. Jos kertoo alkoholiongelmasta, syömishäiriöstä tai jopa siitä, että isä kuoli silloin kun itse oli vielä lapsi, voi melkein nähdä keskustelukumppanin silmien välähtävän mielenkiinnosta ja innostuksesta. Ongelmasta voi keskustella, sitä voi analysoida ja se on mahdollista jopa parantaa. Jos sen sijaan kertoo olevansa yksinäinen, niin siihen suhtaudutaan totta kai päällisin puolin myötätuntoisesti, mutta jos katsoo tarkkaan, voi nähdä kuinka keskustelukumppanin käsi hamuaa sekän takana jo ovenkahvaa aivan kuin yksinäisyys voisi tarttua. Siellä yksinäisyys on latteata, hävettävää, tavallista, tylsää ja rumaa.

Tätä on verrattu Nick Hornbyyn. Miksipä ei. Mulla tuli mieleen Sieppari ruispellossa.