Katja Kaukonen: Kohina

Lääkärini totesi, että piileskelyssä oli kysymys häpeästä. Hänkään ei uskonut minua. Minusta piiloleikissä  oli kyse siitä, että joku tulisi etsimään ja löytäisi.

Katja Kaukosen Kohinassa (2014) nuori mies Alvar löytää tiensä syrjäiselle saarelle, jossa hän haluaa saada etäisyyttä elämäänsä ja palata muistoihin äidistään ja isästään, lapsuudestaan ja naissuhteistaan. Vaikka hän ei sitä heti myönnäkään että heissä olisi puimista, Alvar on hieman ulalla itsensä kanssa. Postin mukana Alvar saa aina salamyhkäisen kirjeen. Keneltä se on ja miksi se saa Alvarin aina tolaltaan?

Alvar Malmberg on arkkitehdiksi opiskelemaan lähtenyt, kaavoistaan tiukasti kiinni pitävä, tavallansa vähän karu ja tunnekyöhä mies, melkein kuin poika vielä, joka hän sanoo haluavansakin olla. Selkeästi Alvarilla on etäisestä lakimies-isästään ja Venetsiaan karanneesta korkealentoisesta äidistään paljon patoutumia. Alvar on moniongelmainen, enkä minä häntä ala tässä diagnosoimaankaan. Kai hän on surullinen, tahtoo jonkinlaisen päätöksen asioille. 

Kohinan kanssa saa olla tarkkana, ei saa antaa keskittymisen herpaantua. Ei voi keskittyä vain tarinaan. Tarinakin on ihan hyvä, mutta kieli on kuitenkin etusijalla, ainakin sellaisen kuvan sain lukiessani. Kieli on herkkää ja taidokasta. Juonta ja päähenkilön tunneskaalaa vihjaa hienovaraisesti tuulenpuuskat ja lumisateet, kuten muutkin kauniit metaforat. Nämä kaikki vertaukset toivat mieleeni lukioaikaiset äidinkielen tunnit, joilla jaettiin tekstinpätkiä ja mietimme yhdessä mitä mikäkin metafora merkitsee. En tiedä jos se on hyvä juttu. Jäinkin siis miettimään, mihin Kaukonen viittaa Kohinalla teoksessaan, sillä Alvarin muistelua säestää ihmiselämään kuuluva kohina, jota ei pääse pakoon edes yksinäisellä saarella. Meri kohisee, teeveen lumisade kohisee, kadun äänet kohisee. Jostakin syystä Alvar ei saa untakaan ilman tätä kohinaa, saa kuitenkin turvallisuuden tunteensa siitä?

Kohinasta huomaa rakkauden suomen kieleen. Jos tahtoo vähän vaivata päätänsä, tämä on mainio kirja. Ikävä vain, että päähenkilö jää kuitenkin etäiseksi. Ehkä niin on tarkoitus? Meren- ja luonnonläheisyys toi tunnelmaa.

Kirja on toki kotimainen, mutta sisältää paljon ruotsinkielisiä otteita, ne tuotti minulle vähän vaikeuksia sillä ruotsi jos mikä on ruosteessa. Jotain siis saattoi mennä yli ymmärryksen.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Raastava, väkivaltainen mutta toivoa paremmasta antava Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns, 2007) vei minutkin mukanaan. Kahden afganistanilaisen naisen kertomus pakkoavioliitosta kurjan Rashidin kanssa riipaisee syvältä ja saa ymmärtämään miten kaukana tuo maa on – eikä pelkästään maantieteellisesti. Silti täällä on syytä olla vastaanottavaisia ja korvat höröllä, jotta voisimme ymmärtää paremmin. Samalla se tuo Afganistanin sotia ja niiden taustoja esille.

Mariam kasvaa pienessä Heratin kylässä saaden usein kuulla äidiltään olevansa äpärä ja arvoton lapsi, ikäänkuin itse syyllinen äitinsä "syntiin". Pienen Mariamin elämän valopilkku on isä Jalil, leikkiä laskeva iloluontoinen mies, jolla on kuitenkin monta vaimoa, eikä hän ehdi käydä kuin kerran viikossa Mariamia katsomassa. Mariam kaipaa isäänsä paljon, ja päättääkin eräänä päivänä lähteä häntä tapaamaan, kenties muuttaa isän luokse asumaan, mutta isä ei avaa ovea. Monen sattumuksen summan kautta Mariam pakkonaitetaan Rashidille, kymmeniä vuosia vanhemmalle suutarille.

Laila taas on hyvästä perheestä ja koulua käyvä. Tyttö, jolla koko elämä on edessä, kuten hänen isänsä sanoo – hänellä on paljon mahdollisuuksia, ja maa tarvitsee oppineita naisia noustakseen jaloilleen. Sota iskee Kabuliin muuttaen Lailan suunnitelmat. Hän menettää perheensä, ja myös naapurinpoika Tariq, ystävä ja ihastus pakenee perheineen pois.

Laila saa osuman pommista ja löytää itsensä Rashidin talosta, ja lopulta suostuu hädän hetkellä hänen avioliittopyyntöönsä. Mariamin ja Lailan - kahden vaimon - ystävyys ei suinkaan saa heti tulta alleen, eikä se tule ilmaiseksi. (Enempiä en halua tästä juonesta jaaritella, mutta hyvin se oli suunniteltu, en yhtään arvannut ikinä mitä tapahtuu seuraavaksi.)

Monta kertaa sai kirjan aikana pudistaa surullisena päätään ja harmitella että näinkinkö tässä vielä piti käydä, eikö asiat olleet jo niin huonosti kuin olisivat voineet olla. Afganistan on tapahtumakenttänä nopeasti muuttuva ja rikkaan erilainen, ja pidin siitä miten maan historiaa ja sotaa tuotiin kirjaan mukaan – se antoi paitsi elämyksen, myös tietoa. Tältä pohjalta lähestyisin mielelläni muitakin Hosseinin kirjoja, mutta en ihan heti – ainakaan jos ovat kovasti samankaltaisia. (?)

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Tummanhopeinen meri (The Silver Dark Sea, 2012) kertoo fiktiivisen Parla-saaren asukkaiden tarinaa. Saarella on pitkä historia täynnä surullisia ja väkivaltaisia sukutarinoita (juuri tästä väkivaltaisuudesta yllätyin - kirja muuten vaikutti niin puhtoiselta). Rauhaa rakastavien ja huomiseen uskovien parlalaisten elämä kuitenkin musertui, kun kaikkien rakastama Thomas hukkui neljä vuotta sitten. Tom oli Maggielle aviomies, Emmelinelle poika, Nathanille veli, vähän jokaiselle saaren asukkaalle (ja heitä ei tunnu olevan montaa) jotain. Niinpä menetys on ollut suuri, eikä vuosien saatossa juuri kukaan ole lakannut suremasta tai unohtanut. Eräänä iltana saaren rantaan huuhtoutuu muistinsa menettänyt mies, joka herättää henkiin vanhan kansantarun Kalamiehestä. Mutta olipa hän Kalamies tai ei, sitä en paljasta, hän joka tapauksessa laittaa saarelaiset positiivisen muutoksen tielle.

Fletcher alkoi houkuttaa Katrin runsaiden kehujen saattelemana. Kirja on kaunis niin kieleltään kuin juoneltaan alusta loppuun, mutta sortuu ehkä olemaan liian kaunis. Ymmärrettävästi elämänmeno menee raiteiltaan, kun ennenaikainen kuolema kohtaa näin pienen yhteisön, mutta siihenkin suhteutettuna Tomin kuolema tuntuu ylikorostetulta, ja saa liikaa toistoja.

Mielenkiintoni heti alussa herätti itse Parlan saari. Missä on tuo idyllinen lampaidenkasvattajien unelma? "Much of the story of The Silver Dark Sea is set on the fictional Island of Parla, the inspiration for which came from Fletcher’s research around the islands surrounding Scotland." kerrotaan Alexandra O'toolen blogissa, ja juurikin Skotlannin tuo Parla toikin minulla mieleen.

Parla on suljetun oloinen saari, jonne pääsee sisämaasta vain muutaman tunnin mittaisella lauttamatkalla, eikä aina silläkään jos ei sää salli. Toisinsanoen se on loistavaa päiväunimatskua ja kutkuttaa mielikuvitusta. Ja valitettavasti herättää myös vähän melankolisia tunteita tässä pohjanmaan tallaajassa. Yksi kummastusta herättäneistä asioista oli se, miten Parlassa käytiin koulua ja mistä he saivat kaikki nykyaikaiset vempaimet kahvinkeittimistä matkapuhelimiin, sillä mukavuuksia heillä tuntui olevan.

Sitäkin tulin ajatelleeksi, että olisipa minullakin mahdollisuus alkaa lammasfarmariksi tai olisinpa syntynyt tuon saaren kasvatiksi, ja olisipa itsellänikin edes noin läheiset perhesuhteet. Kaukana ovat ajat kun naapureista tiesi muutakin kuin postilaatikosta luntatun sukunimen, ja vielä kauempana se, kun heiltä pystyi hakemaan maitopurkkia kesken lättytaikinan teon. Mutta näinhän on eletty jo pitkään, eikä se ketään yllätä. Pieni kateus siis hiipi mieleeni, kun heillä oli jotain mistä minä en ainakaan tiedä yhtään mitään. Ikävä kyllä tämäkään ei perustu tositapahtumiin, mutta toivon kyllä hartaasti että kyseisenlaista yhteisöllistä kanssakäymistä vielä jossain päin tätä maapalloa harrastatetaan.

Mutta menipäs taas asian vierestä. Se Itse Asia tuntui tässä kirjassa olevan rakkaus ja menetys. Se herkisti paikoin - Fletcher on ilmeisesti aika herkän oloinen kirjailja - mutta mielenkiintoni oli valitettavasti kohdistunut muualle kuin näihin rakkaushömpötyksiin. Kirja oli puhtaasti uskomaton, eikä muuta yrittänyt olla ja se toimi. Jotain satumaista siinä oli.

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Ruotsin Arvikassa raivoaa syysmyrsky, ja siitä johtuen sattumanvaraiset henkilöt päätyvät pitelemään sadetta ja vauhkoa tuulta Sallyn Ravintolaan & Kahvilaan. Paikallinen televisiokuuluisuus Dag Tynne juuttuu hänkin autoineen leijuun kiinni ja siellä pysyy kunnes juro Tyrone-niminen mies pelastuslaitokselta rientää pelastamaan hänet. Samaan aikaan tienvarsikuppilassa otetaan katse vierustoveriin ja vaihdetaan ajatuksia sekä elämänkokemuksia - johtuneeko myrskyn tuomasta poikkeustilasta vai mistä, mutta nämä pohdinnat eivät jää pinnallisiksi.

Kirjassa alussa vilisee henkilöitä ja nimiä, mutta ei huolestuta siitä, tutuksi ne tulevat. Pääosin näyttömällä on naisia ja heistäkin suurin osa äitejä.

Tienvarsikuppilan omistaja, Minna, vaikuttaa alkuun teräväpäiseltä naiselta jolta ei mene sormi suuhun tässäkään myrskyssä, vaan odottakaas vain. Pidättyväisen oloisella naisella on salaisuus jos toinenkin.

Anette – kuppilan tarjoilija ja paikat puhtaana pitävä monitoiminainen onkin hermokimppuileva ja henkisesti teiniltä vaikuttava nainen, jolta opiskelut jäivät puolitiehen kun hän löi hynttyyt yhteen liikaa alkoholia nauttivan Sonny-kossin kanssa. Ikävä kyllä heidän rakkautensa hedelmä, kymmenvuotias tytär ei pelastanut Sonnya alkoholismilta eikä Anettekaan paljon järkiinsä tullut, ja näin tytär on suurimman osan ajastaan mummolassa.

Anette muuttuu kirjassa itkua visertävästä säälikerääjästä hieman enemmän pohtivammaksi, mutta ei kuitenkaan perusluonteelleen kylän juorukellona mahda mitään.

Anteeksi että SPOILAAN, mutta Minnan tytär Sofia on elossa enää vain Minnan pään sisällä ja sen tajuamiseen tarvitaan että myrsky heittää puun Minnan päälle. Tytär on kirjassa yhtä mittaa esillä ja hänen luonteestaan annetaan kovin mielenhäiriöinen kuva. Minna on kirjan keskushahmo ja kait kirjailijan itsensä mielestä mielenkiintoisin, mutta itse näkisin että kaikkia hahmoja on elämä kovalla kädellä kohdellut - joten miksi Minnan tragedia nostetaan tässä niin pallille. Kirjassa muutenkin tämä äitiys on suuressa roolissa. Ehkä jos olisin tähän maailmaan jotain putkauttanut niin olisin saanut enemmänkin irti. Väitän silti, että tässä on kirja niin äideille kuin tyttärille, ja isäsuhdeongelmaisille.

Myrskystä ja Dag Tynnen vesivahingosta juttua tekevä kunnianhimoinen toimittajalupaus Ritva on jostain syystä mielestäni tässä vahvin ja miellyttävin hahmo, jotenkin tuorein. Ikävä kyllä hän jääkin sitten vakityöpaikkahaaveineen vierailijatasolle. Ei vissiin ole tarpeeksi kärsinyt hahmo näyttämölle asti.

Majgull tarttuu suuriin teemoihin, ja ehkä saisin tästä enemmän irti vuosien päästä kuin mitä nyt sain. Odotin jotenkin ”valtavampaa” myrskyä, mutta vähäisiksi jäivät tapahtumat ja niitä korvasi päänsisäiset muistelmat ja pohdiskelut. Moni asia kerrottiin niin korusanoin, että ei omat maalaisaivoni aina tajunneet. Jopa Minnan hallusinaatioissa ”puhuneen” henkilön henkilöllisyys oli minulle pitkään epäselvä.

Ja PS mielenkiintoinen oli se kulttileirinomainen paikka jossa tämän aikoja sitten lakastuneen tähtinäyttelijän ja alkoholisti-äiti Margueriten  poika oleili. Näissä sivujuonteissa oli aineista jo omiksikin tarinoikseen, ja kun ne oli tässä päätetty yhdistää, niin ehkä odotin niidenkin yhteen nivoutumiselta enemmän kuin sain.

No. Olihan se kirjan kansigrafiikka ihan mieletön. Eikä tästä ihan tyhjäkään olo jäänyt, sillä paljon oli symboliikkaa ilmassa. Tuntui vaan hieman pitkähköltä lukuprosessilta.

Lukas Moodysson: Isän aika

Lukas Moodyssonin Isän ajan päähenkilö Lucas on symppis. Ja vähän ulkona elämästä. Lucaksen vanhemmat ovat eronneet jo hänen ollessaan hyvin pieni. Hän asuu välillä matemaatikkoisän, ja välillä äidin (josta ei kirjassa paljon puhuta) luona. Pojan elämässä tulee vastaan käännekohta, kun isä kertoo hänelle, että hänen on muutettava kokonaan äitinsä luokse. Kenties hän tahtoo suojella poikaa orastavalta hulluudeltaan ja  alkoholismiltaan. Isä ei koskaan pyydä anteeksi, eikä Lucas koskaan vaadi selitystä. Kun isä sitten kuolee sydänkohtaukseen, kysymyksiä jää paljon ilmaan.

Lucas-pojan elämässä hallinnan ottavat pakkoneuroosit ja kuolemanpelko. Yhtälailla kuin hänen isänsä eristäytyi ennen kuolemaansa ja pyrki todistamaan kahjon teoriansa nollasta, (nolla ei ole nolla,) samalla tavoin poika elää piilossa neljän seinän sisällä, seuranaan vain nettishakkipelit kasvottomien vastustajien kanssa. Hänellä on pakkomielle kuolemasta, hän etsii kuolleiden kuvia netistä, käy kävelyllä vain jotta ei kuolisi sydänkohtaukseen, pystyttää teltan kämppäänsä, sellaisen joka ei romahda. Mielenkiintoista on sekin, miksi hän ei uskalla puhua entisestä tyttöystävästään, edes entisistä kavereistaan muuten kuin etukirjaimin. On muun muassa M ja A.  Nekin ovat kaikki menneisyyttä, ja onko tulevaisuutta ollenkaan? Uskaltaako Lucas 'aloittaa' elämisen? Kirjassa Lucas ei juurikaan tapaa ketään muutamaa hotellisiivoojaa lukuun ottamatta, mutta päänsisäistä vuoropuhelua kuviteltujen ihmisten kanssa on paljon. 

Lucas tuntee läheiseksi monet saavuttamattomat henkilöt, kuten vaikkapa Rihannan ja Äiti Teresan. Taisipa siellä olla Dostojevskikin välillä ilmestyä pojan harhoihin. Vain kieli on pieni pettymys. Pisteitä on niin harvassa etten muistanut itsekään aina vetää henkeä välillä. Tietysti se kuuluu asiaan, kun päähenkilön perusmielentila on paniikki. Muutoin en keksi kirjasta moitittavaa.

Lukas Moodyssonin Isän aika on sympaattinen kirja sympaattisen näköiseltä mieheltä.

Jo kirjan päähenkilön nimi herätti epäilyksiä siitä, onko teos kenties omakohtainen. Wikipedian mukaan 'kirja ei ole omakuva mutta sisältää yhteneiväisyyksiä'. Minulle Moodysson oli tutumpi elokuvistaan Fucking Åmål ja Lilja 4-ever. Liljan katsoin jokunen vuosi taaksepäin ja karua tavaraa oli se seksi- ja lapsikauppa. Jostain syystä niistä oli paljon mainintaa tässäkin. Näyttäisi että Moodysson tykkää rankoista jutuista.

 "Avioero kertoo lapselle, että rakkaus, josta olet saanut alkusi, on särkynyt. Alkusi ja juuresi on särkynyt. Sinä olet särkynyt." 

Toni Morrison: Koti

Toni Morrison on pitkään ollut nimenä tuttu ja ensimmäiseksi kosketukseksi tuli sitten Koti -romaani. Valintaan vaikutti enemmän halu tutustua kirjailijaan kuin itse kirja aiheiltaan, vaikka toki Korean sota/rotuerottelu ovat aiheita joista haluan tietää. Morrisonin on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla ja vieläpä ensimmäisenä mustana naisena, joten päättelin että sanottavaa hänellä on.

Koti on kahden Moneyn sisaruksen kasvutarina. Frank on levoton sielu, joka ei pidä Lotus- nimisen pikkukylärähjän  rikkomattomasta rauhallisuudesta, vaan värväytyy Korean sotaan haasteita ja hohdokkuutta etsien. Pikkusisko Cee, joka on siihen asti kasvanut veljensä suojeluksessa, on nyt henkisesti omillaan, eikä osaa tehdä kovinkaan vaikuttavia päätöksiä. Frankin ja Ceen vanhemmat ovat työssään väsyneitä ja kirjassakin he saavat vähemmän palstaa kuin heidän ilkeän katkera isoäitinsä Lenore.  Cee kaasuttaa Lotuksesta myöskin pois ensimmäisen vastaan tulleen nousukkaan matkassa. Se saattuu olemaan kaupungista tullut Prince. Prince ei kuitenkaan ole mikään prinssi vaan sammakko ja huijari ja Cee on lopulta puilla paljailla.

Frankin palattua sodasta hänellä on paljon selvitettävää, mutta Cee onkin huomaamattaan oppinut läksynsä ja eikä kaipaa suojelijaa. Frankilla on sodasta takaumansa, eivätkä ne luonnollisesti ole kevyttä luettavaa. Kun mies palaa kotikonnuille, nyrkki heiluu ja viina maistuu. Ajankuvauksena kirja on silti hieno, Morrison on hyvä kertoja, sillä kyllä minä näin mielessäni ne maalaistalot ja puuvillapellot, tunsin sen tukahduttavan helteen, pystyin jopa kuvittelemaan vuoropuheisiin sen upean mustien naisten aksentin josta olen aina pitänyt.

Olin vähän pettynyt, vaikka en haluaisi sitä myöntää. Aiheiltaan Koti on niin kunnioitettava, että tuntuu ettei sitä uskalla edes lytätä. Frank jäi niin irralliseksi hahmoksi, olisiko siihen kaivattu muutama lisäsivu? Sivumäärä taisi jäädä reippaasti alle parinsadan.

Osaako kukaan sanoa, onko tämä sitä tavallisinta Morrisonia vai kannattaisiko koittaa jotain muuta teosta? Niitä näkyi kirjastossa olevan keltaisena jonona.

Stephen King: Liseyn tarina

Luettuani muutaman arvostelun Liseyn tarinasta netissä ja goodreads.com -sivustolla, tulin siihen johtopäätökseen, että tästä joko pitää tai ei pidä. Ei näytä löytyvän sitä keskiverto njaah olihan tämä ihan hyvä mutta ei mitenkään mieleenpainuva - mielipidettä. Se on ainakin varma että kirja on pitkä kuin raamattu ja painaakin kuin kivenlohkare.

Luettuani 100 sivua mietin itsekin että jos kirjailija olisi kuka tahansa muu kuin jumaloimani Stephen King, niin en kyllä varmasti kuluttaisi kallista aikaani tämän kimpussa. Kirja kun sisältää niin paljon, niin pitkiä lauseita jotka täytyy lukea kolmeen kertaan jotta muistaisi mitä siinä lauseen alussa lukikaan. Ja vaikka juoni itsessään ei ole vaikea hahmottaa, niin jokin tästä tekee todella sekavan. Ehkä pitäisi lukea alkuperäiskielellä, mutta enkku on niin ruosteessa.

Liseyn tarina lähtee tilanteesta, jossa urhea vaimo, Lisey, käy pari vuotta kirjailijamiehensä kuoleman jälkeen läpi vanhoja kirjoituksia. Kustantat tahtoisivat kirjoitukset käsiinsä, ja jotain haluaa myös ahdistavan tuntoinen mies, joka soittaa Liseylle uhkaavan puhelun. Lisey aikoo pitää päänsä, ja kalauttaa miespoloa lapiolla jos hän uskaltaa hänen miesvainaansa mailleen käydä. Poliisi ei tietenkään osaa auttaa. Lopulta kun postilaatikostakin löytyy kuollut kissa, Lisey alkaa tehdä suunnitelmaa pahimman varalle. Suunnitelma tosin pitää sisällään mielisairaalla istuvan siskon, ja se tietenkin perustuu edesmenneen miehen fantasiamaailman. Totta kai!

Kuitenkaan päänäyttämöllä ei ole Liseyn ahdistus. Enemmänkin keskitytään kirjailijaneron ja Liseyn menneisyyden takaumiin. Muutama ihan hyvä säikötys kirjasta löytyy, mutta Hohdon kaltaisesta veretseisauttavista juonenpulpahduksista ei ole mitään puhetta. Itse luin tämän kirjan lähinnä kunnioituksesta ja silkkaa en kyllä lopeta kun olen jo lukenut näin pitkälle, huh - päättäväisyyttäni, mutta ajanhukkaa se oli.

Kiinnostavinta oli kirjailijaneron traumaattiset lapsuustapahtumat, mutta ne Lumokuut, lumpit ja pataluhat olisivat mielestäni saaneet joko jäädä pois tai joku edes nimetä järkevästi. Suoraa sanottuna, (myönnetään silti että pikalukien tämän luin,) moni asia jäi ymmärtämättä ja vielä suoremmin sanottuna eipä paljon kiinnostanut ymmärtää. Menin kuitenkin jo hankkimaan Kingiltä Hohdon jatko-osan, Tohtori Unen, jonka luen myös, vaikka sitten väkisin. Tosin, eipä tästä enää kirja voi huonontua, lällällää.

Ikävä kyllä, tämä ei idealtaan ollut yhtään kehnompi.