sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Siinä on minun perheeni. Se ajelehtii maan halki kuin hylky, laiva ilman kapteenia, lapsi ilman isää. Musiikki on sen laiva ja meri sen soperteleva sydän. Minä katselen heitä liikutuksen vallassa ja äkkiä minusta tuntuu kuin olisimme viimeistä kertaa yhdessä, tällä tavalla, nauravina, huolettomina ja joutilaina.

Tule risteykseen seitsemältä on matka Lissabonista Portugaliin, pieneen kylään nimeltä Ajuda. Sen taittaa soittaen ja laulaen Augusto, Jose, Pedro, Fernandes Ja Ines. Tässä kohtaa ei kannata huolestua väkimäärän paljoudesta, kaikkiin kyllä tutustuu. Pääasiassa kirjassa ollaan Auguston ajatusmaailmassa, tämä on hänen matkansa, kotiin, ja saavuttamattoman rakkauden perään, jonka hän jo kerran päästi menemään.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan itse matka? Kysyn minä. Kenet siinä aikana kohtaat, ja mitä heiltä opit. Ennen loppukliimaksia ei aika käy pitkäksi, sillä kertojan ääni ja Auguston mietteet ovat värikkäitä. Siellä seikkailee isä, jolla on monta nimeä, mutta ei ollenkaan kasvoja. On muusikonura, luopuminen, vanheneminen, juopuminen, kuoleminen, naiset, äiti ja koti.. Ja kaiken taustalla voi kuulla merenrannan lähestyvän, siellä se koti on. Vajoamassa veden alle.

Jostain syystä lämpenin tälle hitaasti. Ajattelin ensimetreillä tämän olevan lähelleen päästämätön kirja, mutta erehdyin. Niille jotka harkitsevan tähän tarttumista, voin lämpimästi suositella. Luku-urakka on ainakin nopea, joten liikaa aikaa ei huku hukkaan jos ei lopulta saakaan haluamaansa.

Itse henkilökohtaisesti nautin meren läheisyydestä, ja kirjan erilaisuudesta. Se ei tuputa tai saarnaa, vain toteaa. Pidin myös siitä, että vaikka kyseessä on suomalaiskirjailija, miljöö on uskallettu sijoittaa Portugaliin, ja vielä uskottavasti. Välttämättä kansiteksteissä mainittu "kaurismäkiläisen lakoninen dialogi" ei kuulosta sanaparrelta joka saisi minut hihkumaan housuissani, mutta ennakkoluuloistani huolimatta luin kirjan, jonka lukemista en kadu.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Lumikki Andersson löytää eräänä päivänä lukion pimiöstä pestyjä viidensadan euron seteleitä. Kenelle ne kuuluvat? Pitäisikö asiasta ilmoittaa poliisille? Lopulta hän tahtomattaan tutustuu samaa taidelukiota käyviin Elisaan, Tuukkaan ja Kasperiin. Ärsyttäviin luokkalaisiin, joista hän on aiemmin pysytellyt kaukana, mutta jotka nyt tarvitsevat hänen apuaan kipeästi.


Ristiriitaisia tunteita herättävä kirja! Luettuani muutaman sivun, ajattelin, että pidän tästä. Sitten mentiin eteenpäin enkä ollutkaan enää niin varma. Kertojan kieli on onnistunutta, mutta tarina itsessään ei houkutellut. Sitä paitsi se tuntui epäuskottavalta, neitietsivämäiseltä paisuttelulta.

Toki mainio kirja pelosta ja pelkojen voittamisesta, klaustrofobinen päähenkilö kun tuntuu kohtaavaan pelkojaan olan takaa. Enemmän tietysti lukijaa kiinnostaa että miksi? Miksi ahtaat paikat saavat hengen salpautumaan, miksi nuoren tytön pitää osata naamioitua pojaksi, tai kävellä kymmenellä eri tavalla. Miksi pitää tuntea Hugo Bossit ja Chanelit ulkoa, tai osata hiipiä hiljaa.

Kun Lumikki sanoo itselleen, että älä vain katso taakse tai heität hukkaan tärkeitä sekunteja, onko se menneisyys joka ajaa takaa ja koittaa siepata? Lopulta sinne hormankattilaan mennään omista vaikutteista.

Nimenomaan. Koulukiusaaminen. Menneisyys.
Ja minäkin, joka luulin jo kaikenlaista näkeneeni/lukeneeni, sain puistatuksen tunteita kun sitä kuvailtiin. Melkoinen psykopaatti saa olla jos jaksaa vaania toista ihmisistä sillä tavalla, lyödä silmät mustiksi, tunkea hiekkasäiliöön iltahämärässä.

Kotona puhumattomuus oli ollut yleinen käytäntö. Älä kysy, älä kerro. Kaikki on hyvin, kun mitään pahaa ei sanota ääneen. Vieläkin puistattaa! Olenko kertaakaan lukenut kirjaa, jossa äideistä ja isistä olisi ollut jotain henkistä tukea lapsilleen? Jos kerran ajattelivat, että heidän lastaan kiusataan koulussa, niin mikä ihme heitä esti puuttumasta?

"Olipa kerran tyttö joka oppi pelkäämään." Sanoo satumainen takakansiteksti, ja satuolentoja tähän kirjaan onkin tuputettu. Lumikki on tietysti melko kohtalokas nimi, enkä tietenkään voinut olla miettimättä, miksi juuri Lumikki? Aivan samalla tavallahan se menneisyys tuntuu jahtaavan Lumikkia, niin nyt kuin sadussakin. Puhumattakaan metsistä ja niiden miehistä aseet käsissään. Välillä menee kyllä Tuhkimot ja Ruususet sekaisin, mutta ei se haittaa.

Sitten on vielä näitä paratiisin omenoita itse kullakin, huumeita ja rahaa.

Ja jos kerran on puhetta pelosta, niin on myös ystävyydestä. Siitä, kuinka tuntuu vaikealta päästää ketään lähelle, kun kaikki ovat yksi kerrallaan kaikonneet.

Tosiaan, tämä kirja aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trilleritrilogian, jota Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu jatkavat.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pam Jenoff: Emman kaksoiselämä

Yhdeksäntoistavuotiaalla Emma Baulla on ongelma. Hän sattuu olemaan juutalainen Puolassa toisen maailmansodan alkuhujakoilla. Aviomies Jacob joutuu painumaan maan alle natsivastaisten poliittisten kantojensa vuoksi. Emma itse jää vangiksi kaupungin rähjäiseen juutalaisghettoon vanhempiensa kanssa. Vastarintaliike kuitenkin auttaa hänet pakoon, ja Jacobin sukulaistäti Krysian antaa sijan hänelle. Krysia järjestää Emmalle tärkeän jutun: ei-juutalaisen henkilöllisyyden. Emmasta tulee Anna Lipowski.
Ongelmat eivät lopu siihen. Anna löytää itsensä suhteessa korkea-arvoisen natsiupseerin kanssa. Kuinka siis käy hänen suhteelleen Jacobin kanssa?



Tässä se taas nähdään että ihmissuhdesotkut eivät taukoja saa vaikka maa on pelkkää sotatannerta.
Mikä minulla pisti silmään, oli ylisentimentaalisuus. Pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani ja tarkastelin kirjoja... Nyt Jacob oli poissa, ja minä palasin yksin Kazierziin .... Tunsin kyynelten pyrkivän uudelleen silmiini. Emman elämä tuntuu olevan nauruton, yksinäisyyden multihuipentuma. Onhan se nyt kuitenkin aika selvää, että natsivallan alla ei varmaan paljon naurata?
Kirja tuntuu välillä hutaisemalla kirjoitetulta. Pisteitä puuttuu, lauseet on välillä tönkköjä, näppäilyvirheitä vilisee.

"...käsitin meidän painaneen päämme hiekkaan strutsin lailla, uskotelleen itsellemme, että väkivallasta ja tappamisesta kertoneet huhut olivat liioiteltuja tai viittasivat pelkästään yksittäistapauksiin kaukana ghetosta, joka oli pelkkä kaupunginosa siinä missä muutkin."

Lukija kyllä tietää, että mitä tuleman pitää, Emma ei. Kirjan alussa hän pitää ghettoa pahimpana mahdollisena paikkana. Kuolemanleirit ovat legendaa, villejä paisutteluja. Ympärillä tapahtuu, ja vähänkin historiaa lukenut tietää, mitä.

Kirjassa annetaan tietysti asiaankuuluvaa painoa juutalaisvainolle, mutta ei tämä ole kirja siitä. Pääpaino on jossain Emman ja Annan kaksoiselämän ristiriitaisuuksissa, ja siksikin nimi tälle on oikein osuva.

Kolikon kääntöpuolena tämä voi tuntua ennalta-arvattavalta, epätodelliselta ja tunteita herättämättömältä kirjalta. Varsinkin alussa. Mutta täytyy sanoa; syvyyttä tulee kunhan jaksaa kahlata eteenpäin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Annukka Salama: Käärmeenlumooja



Miten tän nyt sanois... Unna on 17-vuotias teinityttö ja faunoidi. Hän on saanut erikoisen ketteryytensä voimaeläimeltään oravalta. Hän luulee olevansa ainoa laatuaan, kunnes eräänä päivänä huoltsikalla vastaan pyrhältää Rufus. Suojeleva ja synkänkomea, rastapäinen käärme. Eipä sitten aikaakaan kun hän tutustuu jengin täydeltä toisiin faunoideihin ja elämässä alkaa kerrankin olla vilinää ja vilskettä. Ekat kännit, poikaystävä, nahistelua vanhempien kanssa -- sitä tuttua ja turvallista teinielämää.

Lainasin kirjastosta 2 nuortenkirjaa, ja molemmissa on puhetta vampyyreistä. Edes sivumennen. Verrata tätä voi moneenkin, Fifty Shadesiin koska kontrollifriikki ja rikas poikaystävä joka tahtoo huolehtia liikaa, Maggie Stiefwaterin Väristys-trilogiaan, koska eläimellisyys ja talvihorrokset, ja tietenkin siihen Twilightiin, koska Unna tuntuu saavan koko ajan turpiinsa tai sitten muuten vain tärisevän jossain nurkassa peloissaan, ja koska välillä mainitaan verenjano, eikä tietenkään kerrota poissaolevalle adoptioäidille että hei, olen oikeasti orava joka seurustelee käärmeen kanssa, ja liikun jengissä josta löytyy myös harakka, lepakko ja hevonen.
Just joo. 

En silti halua lytätä tätä. Dialogi oli onnistunutta ja aitoa. Sepäs oli kevyttä lukemista, mä mietin, kun olin kahlannut tän läpi. Monesti ei mene 300 sivua yhtä nopeasti ohi.

"Sä törmäät näin omituiseen porukkaan, ja ainoa mitä keksit on nimitellä yhtä homoksi? Yrittäisit nyt vittu edes." 
Eikä, Unna ajatteli ja puristi silmänsä kiinni. Helkkarin Vikke, antaisi niiden nyt jatkaa matkaa. 
"No mikäs toi ämmä sitten on", haalariasuinen sammalsi ja sylkäisi hiekalle. "Joku helvetin biseksuaali vai?"
"Unna on kuule treeseksuaali", Vikke sanoi ja kääri hihojaan ylös. Ele tuntui provosoivan lippispäistä opiskelijapoikaa, joka otti askeleen eteenpäin ja oikoi ryhtiään.
"Mikäs pervo se sitten on?"
"Tykkää puista", Vikke sanoi osoittaen viereistä poppelia ja tyrskähti, kun pokka petti. 
"Joo", Joone innostui komppaamaan ja siveli puun alla nököttävää penkkiä. "Treeseksuaalit diggaa varsinkin petsatusta lankusta. Tiesitkö, että kuusi imee parhaiten?"

Välillä tuli tyrskähdeltyä enemmän ja vähemmän tahattomasti. 

Kiteyttäen: Annukka Salaman Käärmeenlumooja on viihdyttävä nuortenkirja, nerokkaalla dialogilla. Itseäni ei kirosanat häirinneet, mutta sellaisista diggamattomille siis muutama varoituksen sana: sitä helvetin kiroilua on lähes joka vitun sivulla.

Sai tämä myös miettimään, mihin suuntaan nuortenkirjallisuus on mennyt, tai oikeastaan, mitä se oli ennen. Olenko oikeastaan sitä koskaan lukenut? Oliko se vain salkkarikirjallisuutta, ainakin jos suomalaisista kirjailijoista puhutaan? Ainakin on menty mytologisempaan ja mikseipä voisi sanoa että myös luonnonläheisempään suuntaan. Onko se nyt niin huono juttu?

Mä jäin vähän miettimään, että mikä se mun voimeläin sitten olis. Varmaan joku yksinäinen susi. Tai pöllö.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Niitä sadepäiviä odotellessa

Noin kuukauden päivät on tullut tätä blogia pidettyä, ja yllättävän hyvin tämä on 'potkinut' lukemaan. Vähän jännitti, että miten näin surkean keskittymiskyvyn kanssa jaksaa tällaista blogia pitää, ja sitten kun oli vielä ne kevätkiireet. Nyt ne on kuitenkin takana päin! Koulustani valmistuin, ja sain jopa stipendinkin, mitä en olisi ikinä uskonut.

Äiti yllätti mut liittymällä Suureen Suomalaiseen kirjakerhoon, vaikka ei hän itse juuri mitään luekkaan. Eli kääntäen: mä saan ehdotella sille mitä se saa sieltä tilailla. (; Olisipa itselläkin joskus varaa liittyä johonkin vastaavaan.

Enemmittä höpinöittä, tänään piti käydä kirjastossa, joka on tässä pikkukylässä aika suloinen tapaus. Asuin kolme vuotta kaupungissa, eikä sieltä tuntunut koskaan oikein löytyvän mielenkiintoista luettavaa. Aina tuntui että ne samat vanhat siellä jököttää hyllyssä, ja henkilökunta on niin leipääntynyttä ettei niiltä uskaltanut paljon edes kysellä.

Tältä näyttää kesärojektin alkutaival.


Joel Haahtela Tule risteykseen seitsemältä
Iida Rauma Katoamisten kirja
Salla Simukka Punainen kuin veri
Annukka Salama Käärmeenlumooja
Anna-Leena Härkönen Onnen tunti

Kukaan muu lukenut? (:

& Tove Janssonin Muumien matkassa -kirja tuli sskklta. Rakastuin siihen heti. Nyt odotan että siskon skidit tulis taas käymään niin saisin hyvän syyn lukea sitä niille.
Kirja sisältää paljon herkullisia kuvia, värillisiä ja mustavalkoisia, sarjakuvia, monta tarinaa, laulua ja ihania reseptejä muumimamman keittokirjasta. Sivujakin on ihan kohtuu paljon: 239.


Huih. Ja ulkona jyrisee.